Lähiömutsi

Minä en ole koskaan pitänyt neljän viikon lomaa. Puhumattakaan siitä, että olisin osunut siihen yleiseen laumaan suomalaisia, jotka laskeutuvat lomille juhannuksesta ja laskettelevat siitä rentoja lomapäiviä heinäkuun loppupuolelle. En ole koskaan palannut lomalta töihin kulkukortti hukassa, salasanat unohtuneena ja ihanan hömelösti sekaisena yhdessä pötkössä pidetystä lomasta.

Neljän viikon kesäloma ja neljän viikon edestä työnantajan maksamia kesälomarahoja olivat usean vuoden ajan tavoitteeni. Opiskelijana kesät kuitenkin leivottiin rahaa. Valmistuttuani tein maksimissaan puolen vuoden pätkätöitä, raavin elantoa kasaan freelancerina ja lopulta perustin oman yrityksen. Tuskin tulen koskaan kokemaan neljän viikon yhtäjaksoista lomaa. Ja hyvä niin.

Viime vuosien aikana olen vihdoin tajunnut, että ei lomienkaan kanssa tarvitse tehdä, kuten on totuttu. Työelämä muuttuu, ja yhä harvemmalla on mahdollisuuksia pitkiin yhtäjaksoisiin lomiin, joiden aikana kukkaroon silti kertyy tuloa tekemättä sen eteen varsinaisesti mitään. Minä pidän lomani pätkissä siellä täällä – ja onnekkaana voin monesti yhdistää sekä loman että työn mutkattomaksi kokonaisuudeksi – ja koen sen palvelevan paljon paremmin loman tarkoitusta.

Minilomilla minä rentoudun, tuuletan ajatuksia, kerään energiaa, hengittelen, nautin ja saan uudia ideoita. Lomat voivat kestää kolme päivää keskellä arkea tai pitkän viikonlopun verran. Pointti on siinä, että voin tehdä sitä pitkin vuotta, enkä joudu punnertaa kaikkia lomaodotuksia ja rentoutua koko vuoden edestä yhden lomapötkön aikana. Onneksi, stressihän siinä tulisi.

Viime heinäkuussa minä istuin tyhjällä työhuoneella ja kirjoitin suurimman osan Unelmahommissa-kirjan käsikirjoituksesta. Ajatus kulki hiljaisissa huoneissa, tekstiä syntyi ennätysvauhtia ja pitkien valoisien päivien ansiosta ehdin silti nauttia kesäisestä lomatunnelmasta. Tein paljon töitä, mutta teimme perheen kanssa myös monia lomareissuja.

Elokuussa työhuoneen jengi alkoi palata takaisin lomiltaan. Joitakin paluu töihin oli vähän ahdistanut, vaikka loma olikin ollut mukava ja rento. Pari päivää meni ihmetellessä, että mitä tämä kaikki nyt olikaan. Sähköposteja oli kertynyt heinäkuusta huolimatta pikiriikkisen stressipiikin verran. Viikon päätteeksi jengi huokaili helpottuneena, että onneksi tämä työarki tästä taas näyttäisi lähtevän kulkemaan, vaikka alkuun ei siltä tuntunutkaan.

Sanotaan, että onnistunut loma on se, jolla ne työsähköpostit salasanat unohtuvat. Minä väitän, että se ei pidä paikkansa.

Työ on vähän kuin seksi pitkässä parisuhteessa. Kun liekkiä pitää yllä tasaisesti, se roihahtaa nopeasti uudestaan. Mutta jos sen annetaan jäähtyä tai jopa jäätyä, palaaminen tositoimiin on hankalampaa. Lämmittelyyn täytyy kuluttaa aikaa tai itsensä joutuu jopa pakottamaan puuhiin. Touhun ihanuus on päässyt unohtumaan ja kaikki muu olisi kiinnostavampaa.

Minulla ja työllä oli ollut hyvä säpinä päällä koko heinäkuun. Minun ei tarvinnut klikata auki nettiotsikoita, jotka neuvoivat kymmenen keinoa lomaltapaluuahdistuksen helpottamiseen. Ja kun parin viikon kuluttua ne pitkän loman viettäneet kertoivat naureskellen jo unohtaneensa koko loman ja sen vaikutukset, tuli väistämättä miettineeksi, mikä järki siinä pitkässä lomassa sitten oli.

Minun ei tarvitse odottaa seuraavaa lomaa ensi juhannukseen asti, kun pidän minilomia silloin kun itse niin suunnittelen. Voin karata perheineni vuokramökille keskellä ruuhkaista lokakuuta, kuten männä viikolla ystäväperheen kanssa teimme. Haistelin syksyisen metsän mehevyyttä, saunoin huolet pois rantasaunassa ja neuloin keskellä päivää takkatulen ääressä.

Työmaailma ei pysähtynyt siksi aikaa, mutta minä pysähdyin. Parasta on, että tiedän tarvittaessa voivani järjestää itselleni samanlaisen miniloman ja pari ekstrapäivää päälle vaikka heti ensi kuussa.

Yhteistyössä Namina ja Suomen Blogimedia

Kävelen Tehtaankatua pitkin ja painaudun tuulta vasten. Syyspuhuri pyörittää Helsingin Ullanlinnan kaduille tipahtaneita lehtiä ihmisen korkuisiksi pyörteiksi, ja kadun toisella puolella kulkeva pikiriikkinen koira näyttää lähtevän tuulen mukana lentoon minä hetkenä hyvänsä. Vedän huomaamattani takkia tiukemmin kehoni ympärille. Tehtaankadun ja Neitsytpolun kulmassa se vihdoin on: aasialainen hoitola Namina.

Avaan oven ja lämpö kietoutuu ympärille jo tuulikaapissa. Sisään astuessa tuntuu kuin siirtyisi sisään pehmoiseen kuplaan. Kynttilät palavat ja kaiuttimista soljuva rauhallinen musiikki vie suoraan kaukomaille. Aika pysähtyy niille sijoilleen. Huomaan, että taas alkaa itkettää.

Minä olen aikamoinen vetistelijä ja itken niin ilosta, onnesta, epätoivosta kuin kiukusta. Enpä silti ole koskaan aikaisemmin itkenyt saadessani sähköpostiini yhteistyöpyynnön. Kerta se on ensimmäinenkin, sillä kun minua pyydettiin testaamaan Naminan hoitoja ja kirjoittamaan kokemuksista blogiini, onnenitku vyörähti päälle varoittamatta. Siinä vetistellessäni tajusin, miten kovasti olen kaiken remontti- ja muuttohädellin keskellä kaivannut aikaa ihan vain itselleni. Katselin Naminan nettisivuilta erilaisia hoitoja ja iho meni kananlihalle odotuksesta.

En ole juurikaan viime aikoina ehtinyt pitää huolta kehostani, vaikka tiedän, miten typerää muiden asioiden priorisoiminen sen edelle on. Olen suosiolla skipannut hikitreenit ja sen ajan mieluummin hoitanut remonttiin ja muuttoon liittyviä asioita. Sen kroppa poikkeustilana vielä kestäisi, mutta ei sitä, että olen jättänyt väliin myös kehonhuollon. Pitkä rankani alkaa jomottaa koko 179 sentin matkalta, ellen käy pilateksessa, joogassa tai vähintään venyttele. Nyt olen päälaesta varpaisiin asti niin sökönä, että aurinkotervehdykseenkin taipuminen on ähinän takana. Tai niin luulisin, enhän minä ole joogannut moneen kuukauteen.

Nyt sitten seison tässä, aasialaisen hoitolan pehmoisella matolla, kun Naminan omistaja Pik ohjaa minut pukutiloihin vaihtamaan päälleni froteisen kylpytakin. Sipsuttelen paljain varpain ja kylpytakkiin kietoutuneena hoitotilaan, johon Pik on asetellut minulle lämpimän jalkakylvyn ja keittänyt kupillisen inkivääriteetä.

Istun puiselle jakkaralle ja upotan jalkani veteen. Teetä siemaillessa viimeinenkin syysviiman kylmettämä ihohuokonen alkaa sulaa. Ikkunasta näkyy oranssissa ruskassa hehkuva puisto, jonka ohi kolisevat ratikat. Mutta minulla ei ole seuraavaan puoleentoista tuntiin kiire yhtään minnekään. Se on niin ihana tunne, että vatsanpohjassa läikähtää onni.

Jalkakylvyn jälkeen asetun vatsalleni hoitopöydälle. Asetan kasvoni hoitopöydän reiästä, jonka alle on aseteltu kukkasia. Hymyilyttää. Kukkaset ovat juuri sellaisia pieniä, mutta kokemuksen kannalta merkityksellisiä asioita, joissa jo lyhyessä ajassa huomaan Naminan loistavan. Kaikki on tyylikkäästi viimeisen päälle hiottua, vessan tunnelmallista valaistuksesta ja hoitopöydän kauniista petauksesta lähtien. Olen valinnut hoidoista rentouttavan bambuhieronnan, jonka luvataan lievittävän stressiä sekä lihasjännitystä ja aktivoivan verenkiertoa. Lisäksi luvassa on itämainen päähieronta. Ummistan silmäni.

Pik aloittaa hieronnan jaloistani ja jatkaa sieltä kohti yläkroppaa. Hän tekee thaihieronnasta tuttuja painalluksia, joihin käyttää koko kehoaan. Välillä Pik on polviseisonnassa alaselkäni päällä ja hieronta menee ytimiin asti. Pik kertoo thaihieronnan olevan Naminan suosituin hoito, sillä Helsingistä on asiakkaiden mukaan vaikeaa löytää oikeaa ja kunnollista thaihierontaa. Teemme Pikin kanssa yhteistyössä myös venytyksiä, joiden aikana kroppa tuntuu oikenevan myttärältä ja saavan ainakin 10 senttiä lisää pituutta. Hieronnassa kulkevat koko ajan mukana bambutikut, joilla Pik painelee akupisteitä ja ”leipoo” lihaksiani.

Sillä totta vie, lihaksia kropassani kuulemma edelleen on, ja Pik kysyy, olenko juuri käynyt treenaamassa. Lihakseni kun ovat niin kireänä ja jännittyneenä. Nauran ja sanon, että kävinhän minä, viimeksi kesäkuussa. Pik hämmästyy ja määrää minulle saman tien venyttelyä, joogaa ja thaihierontaa. Kuulemma kroppani vaatisi syvempää oikomista ja jäykkien lihasten sulattelua kuin mitä rentouttavassa bambuhieronnassa voi antaa. Pik kehottaa myös keskittämään huomion jalkoihini, sillä kuulemma kehoni jumitilat alkavat jo jaloistani. Tätä samaa olen kuullut myös muilta hierojilta, joten olisi ehkä aika ottaa opiksi.

Pik kertoo, että suomalaisilla asiakkailla on yleensä tapana keskittyä hieronnassa siihen kohtaan kroppaa, missä kipu on. Päänsärkyyn otetaan päähieronta ja hartiasärkyyn niskahieronta. Pikin mukaan monesti näitä kaikkia vaivoja kannattaisi lähteä purkamaan jalkapohjasta lähtien. Alan uskoa, kun Pikin hieroessa jalkojani hyväolo poukkoilee tähtinä niskassa ja korvissa asti.

Viimeisenä Pik käsittelee pääni. Hän hieroo kasvoni ja niskani, painelee pään akupisteitä ja tukistelee kevyesti. Huhuh! Hyvät ihmiset, minkä hoidon ikinä otattekaan Naminasta, ottakaa sen päälle ainakin puolituntinen itämaista päähierontaa. En ole ehkä ikinä vaipunut sellaiseen rentoutuneeseen transsiin kuin päähieronnan aikana. Lämmin ja rento tunne valuu päästä koko kroppaan, mutta samalla virkeys tuntuu hellinä kipinöinä sormenpäitä myöten.

Hoidon jälkeen sipsuttelen vielä hetkeksi jättimäiseen nojatuoliin, johon Pik kantaa minulle teetä sekä pienen kipollisen pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Veri kiertää suonissa ja rentoutunut fiilis yltää poskipäihin, jotka nostavat suun huomaamatta hymyyn.

Jos sinä tai joku sinulle tärkeä tyyppi on hemmottelun ja kropanhuollon tarpeessa, sain teidän käyttöönne Naminan alekoodin hemmottelu, jolla saa 10 euron alennuksen vähintään tunnin kestävästä hoidosta. Koodi on voimassa marraskuun 2016 loppuun. Naminan hoitoihin voi varata ajan täältä tai laittamalla sähköpostia osoitteeseen asiakaspalvelu@namina.fi tai soittamalla 044 7270 150.

Paksuilijoille tiedoksi, että Naminalla on valikoimissaan myös odottavan äidin hieronta. Naminan lahjakortit paketoidaan tosi nätisti, mikä taas tiedoksi esimerkiksi niiden paksuilijoiden puolisoille. Pik kertoi, että hän on myös opiskelemassa lasten thaimaalaista hierontaa, jotta voisi paremmin palvella koko perhettä.

Namina-hoitola sijaitsee Helsingin Ullanlinnassa, osoitteessa Tehtaankatu 12. Hoitola on avoinna arkisin kello 10-20, joten illallakin vielä ehtii rentoutumaan. Lauantaisin ja sunnuntaisin Namina on auki kello 10-18.

Joskus aarteita pitää etsiä niin kauan, että lopulta päätyy Teuvalle, Pohjanmaalle. Sieltä erään talon ullakolta löytyi kolmessa polvessa nukuttu kerrossänky – juuri sellainen, jota me olimme etsineet lapsille jo monen kuukauden ajan. Marssiminen huonekaluhalliin ja siitä kassalle olisi säästänyt paljon aikaa, rahaa ja vaivaa tähän verrattuna, mutta eipä olisi kannattanut. Niin täydellinen tämä vanha sorjajalkainen sänkysöpöläinen on.

Aloimme etsiä lapsille kerrossänkyä viime talvena, aika pian sen jälkeen, kun kuopus oli siirtynyt nukkumaan lainapinnasänkyyn (, jollaista meille ei ikinä pitänyt tulla). Etsimme pientä ja ketterää, täyspuista ja mielellään Suomessa valmistettua kerrossänkyä. Tein listan mahdollisista vaihtoehdoista, vaikka lopulta oli selvää, että mitenkään muuten kuin käytettynä meille soveltuvinta ja sitä kauneinta sänkyä ei voisi saada.

Näitä pinnalaitaisia pikkukerrossänkyjä on valmistettu Suomessa monessa paikassa ja monella vuosikymmenellä. Ne koostuvat erillisistä sängyistä, joita voi sitten näppärästi kasata päällekkäin kunnes katto tulee vastaan. Enpä olisi ilman vanhoja valokuvia muistanut, että minäkin olen nukkunut tuollaisessa sängyssä ennen kuin pikkusisko muutti samaan huoneeseen ja punainen pinnalaitainen sänky muuttui Lundian kerrossängyksi.

Niemen Tehtaat on saanut suurimman kunnian tämän tyyppisten sänkyjen valmistajana, ainakin mitä on Googlea, Pinterestiä ja Instagrammia uskominen. Heillä on myös tällä hetkellä vastaavanlainen sänky uudistuotantona. Siinä on kuitenkin umpipäädyt, ja minä tahdoin ehdottomasti keveämmän ilmeen takaavat pinnapäädyt. Tuolla kylillä kulkee myös sänkyjä, joissa laidat ovat paljon matalammat kuin tässä, joten just tällaisen löytyminen vaati melkoisen paljon luuhailua nettikirppareilla, pari hutia ja muutaman pettymyksen, kun joku muu ehti ostaa sängyn nenän alta.

Teuvalta lopulta kuitenkin tärppäsi, kun sängyissä sisaruksensa kanssa 50-luvulla nukkunut myi hyvin palvelleen kerrossänkykokonaisuuden meille, vuosikymmenien saatossa liimattuina tarroineen kaikkineen. Kaupanpäälle tulivat myös itse nikkaroidut puiset tikkaat. Hintaa sängyllä oli 180 euroa, minkä päälle tuli 140 euron kuljetusmaksu Postin kuljettaessa sängyn ovelta ovelle vajaassa vuorokaudessa kauppojen teosta.

Vielä tässä vaiheessa kerrossängyn neljäs käyttäjäkaksikko ei kuitenkaan päässyt ensiunille uudessa sängyssään, vaan ensin lähdimme rautakauppaan. Ostimme nipullisen mittaan sahattua mäntylautaa, jotka mies ruuvasi sänkyihin uusiksi pohjasäleiköiksi. Laudat kustansivat 54 euroa. Sen lisäksi kunnostusprojektia varten tarvittiin sinkkiset puuruuvit, hiomasieni, liukuestetarraa (portaita varten), pensseli ja maalit. Näille hintaa tuli yhteensä 110 euroa.

Maalit ovat Tikkurilan Helmi-kalustemaalia puolihimmeänä, mikä yhdistettynä puuterisiin pastellisävyihin on just oikealla tavalla fiftari. Esikoinen oli ajatellut oman sänkynsä väriksi Frozenin sinistä, mutta nähdessään väriseinällä hattaraisen pinkin värilastun, mieli muuttui. Mä valitsin kuopuksen kanssa yhteisymmärryksessä hattaran kaveriksi utuista lilaa, joka tuo mieleen mustikkaiset huulet. Ja koska väriä pitää olla, portaisiin otettiin vielä oma sävynsä pehmeistä vihreistä. Roosasävy on nimeltään Runo (J424), liilaan taittava pastellimustikka taasen Loitsu (S348) ja just hyvä vanha minttu tuntee kutsumanimen Silkkitie (S440).

Kuusikymmenvuotias sänky ja sen uudistus maksoivat yhteensä siis lähes 500 euroa. Halvemmalla olisi voinut käydä ostamassa ihan uuden sängyn. Onneksi kuitenkin maltettiin etsiä ja kunnostaa, sillä tässä on kaikki kohdillaan just meille. Tulen myös onnelliseksi siitä, että voin antaa vanhoille huonekaluille uuden elämän. Kunnolla tehty huonekalu kestää perintönä, ja sen huoltaminen on paitsi järkevää, myös ihanaa.

Lapset ovat nukkuneet uusvanhassa karkkikerrossängyssään parin kuukauden ajan. Isosisko isosiskon oikeudella yläpunkassa ja pikkuveli alapunkassa. Nyt kolmen viikon ajan sänky on seisonut lasten ikiomassa huoneessa. Sehän on ihan luotu tänne 50-luvulla rakennettuun kotiin. Sorjat ja pitkät jalat sekä pinnalaidat pitävät sängyn ilmeen keveänä (ja sen alta siivoamisen helppona). Sänky on tavan sänkyä kapoisempi, mikä jättää huoneeseen enemmän tilaa leikille. Pituuttakin sängyllä on normimittaista petiä vähemmän, mutta varsakoipisten lapsienkin pitäisi mahtua nukkumaan sängyissään vielä useamman vuoden.

Kerrossängyn taustaseinälle nostimme talohyllyt, jotka vanhassa kodissa olivat kapean käytävän viheriöivän liitutauluseinän perusteina. Nyt hyllyille aseteltiin kaikkea pientä ja tärkeää, ja uskoisin kokoelman muuttuvat lasten toimesta harva se päivä. Me yritetään tässä jossain vaiheessa saada kokoelmanäyttelyille arvoisensa tausta, sillä seinä huutaa edelleen kylmää maalarinvalkoista pohjamaalia. Ja hei jos joku tietää, keneltä voisin tilata erikoismitoilla ja omista kankaista vetoketjulliset päiväpeitot, kertokaahan! Meille ei lasten sänkyjä todellakaan nykyisellään pedata joka päivä, ei etenkään lasten toimesta.

Nyt luvussa olevat iltasatukirjat ja selailukirjat majailevat kirpparilta pikkukillingillä ostamassani pinkissä pyöräkorissa. Sängyn alle suhahti komeasti pärekori pehmoleluineen ja maailmaa nähnyt vanha pahvimatkalaukku, jossa säilytetään vauvannuken vaatteita ja muuta tarpeistoa. Islannin-reissulta kirppistuliaisena ostettu superlämpöinen isoäidinneliöpeitto kulkeutuu kodissa aina sinne, missä lököilijät ja torkkujat villan lämpöä kaipaavat.

Lastenkammarin unipaikka on nyt niin söpö ja seesteinen, että liekö sen taikaa, että uskallan jo ehkä sanoa sen ääneen: nykyään meillä nukutaan yöt (ainakin aamuyöhön asti).

Yhteistyössä Crowmoor ja Suomen Blogimedia

Viisi asuttua vuotta, mutta ei yhtään bileitä. Tajusimme vanhaan kotiin muuttolaatikoita tilatessamme, että emme ole pitäneet niissä neliöissä koskaan juhlia. Lastenkemuja ja perhekekkereitä siellä toki olemme juhlineet, mutta jokaiset juhlat ovat alkaneet olla loppusuoralla iltaseitsemään mennessä. Päätimme, että vielä ennen muuttolaatikoiden uuteen osoitteeseen kantamista pidämme juhlat, jotka loppumisen sijaan alkavat seitsemältä illalla.

Niistä juhlista tulikin iltamat, jotka sisälsivät nipullisen ensimmäisiä kertoja sekä yhden ison ja siinä hetkessä vielä epätodelliselta tuntuvan vikan kerran.

En edes muista, koska olisin viimeksi ollut kotibileissä, saati järjestänyt sellaisia. Nykyään tavataan iltaisin ystävien kanssa yleensä suoraan jossain kaupungilla, kun niin monella on kotona minityyppejä, jotka menevät nukkumaan iltaysin aikoihin. Silloin tällöin päädytään perheyökyläilyjen yhteydessä istumaan iltaa yökkäreissä ja villasukat myttyrällä milloin kenenkin keittiöön. Tärkeitä ja ihania kohtaamisia nekin. Mutta bileet, vanhat kunnon kotibileet, sellaisia on kyllä ollut ikävä!

Joskus kauan sitten opiskeluvuosina oli aikakausi, kun meillä pidettiin kotibileitä vähintään kerran viikossa, jos ei useamminkin. Meillä oli miehen kanssa hulppean kokoinen vuokrakolmio ihan Turun keskustassa, parin sadan metrin päässä Kauppatorista. Sinne oli kaikkien helppo tulla. Kotimme hippipunaisella ja Aasian-tuliaisilla sisustettuun olohuoneeseen mahtui istumaan iltaa isolla sakilla ja sen pienen keittiön tiskipöydälle mahtui yllättävän paljon likaisia astioita, joita käsitiskillä sitten seuraavana päivänä jynssättiin. Voi niitä aikoja ja ikuisesti kestäviä öitä!

Tällä kertaa kotibileiden järjestäminen vaati hieman enemmän etukäteissuunnittelua kuin sipsipussin ostamisen, sillä meillä oli miehen kanssa villi haave päästä juhlimaan yhdessä. Tähän mennessä kun ollaan käyty juhlissa vuorotellen tai vaihtoehtoisesti koko perheenä alkuillasta, minkä jälkeen toinen on lähtenyt lasten kanssa kotiin.

Mutta nyt tämän vauvakirjamerkinnän arvoisen illan meille mahdollisti ystäväperheemme, jonka luokse lapset lähtivät innoissaan ensimmäistä kertaa elämässään yökylään. Esikoisella oli vähän jo yökyläilystä jujua, sillä hän on ollut kerran hotellissa yötä mummin ja paapan kanssa.

Kun vilkuttelin rappukäytävässä reppujen ja unilelujensa kanssa täpinöiville lapsille, ikävä nappasi hetkeksi kurkusta kiinni, mutta luovutti sitten. Tilalle tuli riehakas ja epätodellinen fiilis. Koko ilta, yö ja pala aamuakin aikaa olla ihan vain aikuisseurassa. Käsittämätöntä! Meillä kun oli tiedossa jo mainittujen lisäksi nukkumiseen liittyvä kolmen suora ekoja kertoja:

1.) Eka yö ihan vain kahdestaan miehen kanssa sitten lasten syntymän. 2.) Eka ilta ja yö ihan kahdestaan miehen kanssa kotona ilman lapsia / toista lasta sitten lasten syntymän. 3.) Eka aamu kahdestaan miehen kanssa sitten lasten syntymän, kun kummankaan ei ole pakko nousta ylös ennen kuin itseä huvittaa.

Ei kai ihme, että fiilis oli hyperventiloiva ilopaniikki. Lasten lähdettyä yökyläreissulle, kuljin hetken nautiskellen kodin hiljaisissa huoneissa ja valitsin sitten Spotifystä bilelistan – sen, johon näemmä olen päivittänyt biisejä viimeksi vuonna 2011. Mutta eipä siinä, hyvin keikkui lantio listan tahtiin edelleen!

Yökyläpaikan etsiminen vaati vähän säätöä, joten muuten bileet järjestettiin ilman sen kummempaa panostusta. Mun piti tovi kelailla, mitä kotibileissä oikein on tapana tarjoilla. Sipsejä tottahan toki, joten niitä oli hankittuna muutama pussi. Olin ostanut myös tuoreita marjoja, tummaa suklaata sekä ainekset tomaatti-oliivipizzaan. Ei männä vuosien kotibileissä joka kerta todellakaan ollut tarjolla jotain ruokaa, mutta jo silloin rakastin juhliin valmistautumista. Sitä fiilistä, kun lätki kasvoille naamion, suti hiukset ojoon, pyyhkäisi pölyjä pois pinnoilta musiikin tahdittamana ja sitten viittä vaille valmiina hääri keittiössä ruokaa laittaen.

Juhlajuomina meillä olivat Crowmoorin sponsoroimat siiderit. Päästiin maistamaan etunenässä Crowmoorin uuden country cider -sarjan uutuustuotetta; Crowmoor Hazy & Sour -siideriä. Vaikka siideri on pullotettu tuossa ihan Helsingin kupeessa, uutukaisen runsas omenamehupitoisuus vie makunystyrät seikkailulle johonkin englantilaiseen pubiin.

Osa Hazy & Sour -siiderissä käytetystä omenamehusta on suodattamatonta, mikä tuo juomaan mukavan utuisen ulkonäön ja rapsakan kuivan maun. Kauniin tyylikkäät pienet lasipullot eivät kaivanneet laseja, vaan juoma oli oiva nauttia sellaisenaan suoraan pullosta – pieni nyanssi, jota etenkin muuttolaatikoiden keskellä elävä arvostaa.

Juhlissa tosiaan oli ehtaa vanhaa kotibiletunnelmaa, kun pöydät olivat mustista muuttolaatikoista kootut ja istuimina toimivat sinne tänne lattialle ripotellut tyynyt. Sohva me oltiin jo muuton alta ehditty myydä pois. Ikkunoissa ei enää ollut verhoja ja matot oli rullattu pois lattioilta. Kaikessa oli jo aavistus lähdöntunnelmaa.

Saimme seuraksemme pienen porukan ystäviä – kiitos muun muassa Anna ja Milla– jotka muistuttivat meitä kotibileiden yksinkertaisen toimivasta ytimestä: hyvä seura ja harkitun huonot jutut. Sillä naurunmetakalla oli hyvä täyttää vanhan kodin huoneet viimeisen kerran vielä ennen hyvästejä. Tuo koti jos joku, oli kotibileensä ansainnut.

Kaikkeen tosiaan tottuu – myös elämään ilman keittiötä. Emme ole koskaan viettäneet tässä kodissa keittiöllistä elämää, joten en oikein osaa edes miettiä, minkälaista arki keittiön kanssa on. Lapsetkin luulevat, että meillä nyt vain sattuu olemaan kodissamme yksi betoninen huone, jonka seinistä ja katoista roikkuu putkia ja johtoja.

Tiskaaminen suihkussa on kyllä ihan yhtä hanurista kuin alkuunkin, mutta kun tällä viikolla luovutimme ja haimme osan astioista kertakäyttöversioina, suihkun lattialla kyykkiminen tiskiharjan kanssa menettelee sekin. Ruuasta on tosin tullut ikävä suorite, kun pitää miettiä, miten ja missä sen tekee ja / tai syö. Ravintola-aterioista häviää jotain oleellista, kun ravintolapöydän ääreen kerääntyy pakosta eikä omasta halusta. Välillä haaveilen ateriakapseleista, ettei tarvitsisi niin paljoa kuluttaa aikaa ruuan kanssa häseeräämiseen.

Mutta yhtä kaikki, en enää oikein edes muista, minkälaista olisi laittaa ruokaa lipaston päällä olevan mikron ja vedenkeittimen sijaan keittiössä. Jääkaappi sentään saapui tovi sitten, joten parvekkeen ovien väliin perustettu kylmäkomero jäi tarpeettomaksi.

Olemme eläneet nyt kolme viikkoa ilman keittiötä (+yhden remonttievakkoviikon siihen ihan kärkeen), ja saman verran keittiötöntä elämä on vielä edessä. Kotimme keittiö tehdään mittatilauksena ja suunnitelmat saatiin hiottua valmiiksi vasta juuri ennen muuttoa, joten paremmalla aikatauluttamisella keittiötöntä elämää olisi tullut vähemmän.

Keittiöremontti pääsi yllättämään meidät, sillä alkuperäinen ajatuksemme oli remontoida keittiö sitten joskus paremmalla ajalla. Mielemme muutti sähköposti, jonka sain aikaisemmin syksyllä yläasteaikaiselta ystävältäni Anniinalta. Viestissä Anniina kertoi hänen ja puolisonsa Mathiaksen kurikkalaisesta muotoilutoimisto Hiomosta sekä heidän Neljä Seppää -keittiöbrändistä.

Hiomo siis vastaa Neljä Seppää -keittiöiden suunnittelusta, ja niiden valmistuskin on pohjalaista ammattitaitoa, sillä keittiöt tekee Kauhajoella sijaitseva Hietaranta Oy. Neljä Seppää valmistaa vanhan ajan keittiöitä nykyaikaisilla teknisillä ratkaisuilla. Keittiöt valmistetaan pääosin puusta, ja kaikesta muustakin huomaa, että ne on tehty kestämään niin käyttöä kuin aikaa. Mikä parasta, Neljä Seppää tekee myös 50-luvulta muotokielensä ammentavia keittiöitä. Ja kas, johan kiinnostuimme! Lisäporkkanana Anniina ja Mathias tarjosivat Hiomon suunnittelutyötä bloginäkyvyyttä vastaan.

Yhtäkkiä huomasimme miehen kanssa miettivämme, että samaan remonttipölyyn ja remonttikassan räjäytykseen se keittiökin menee muun asunnon ohessa. Ja onneksi niin! Asunnon alkuperäistä keittiötä purkaessamme vasta tajusimme, miten huonossa kunnossa se olikaan. Purkamisen jälkeen löytyi myös uusi yllätyksiä, joita 50-luvulla rakennettu kotimme on jo aikaisemmin tarjoillut kaikkien kokemiensa vuosikymmenien edestä. Asunnon viemäri- ja vesiputket olivat alkuperäiset.

Se oli melkoinen yllätys, sillä taloyhtiössämme on tehty putkiremontti. Saneerauksessa ei kuitenkaan ole uusittu meidän asuntomme sisällä olevia putkia. Niiden remontista on voinut jokainen asukas itse päättää, ja kai säästösyistä se on meidän kodissamme jätetty välistä. Tuli siis putkimiehelle töitä ja remonttikirjanpitoon uusi saareke. Putkimies vaihtoi meiltä päälinjaan johtavan viemäriputken, joka oli putkarin mukaan osittain mätä ja jonka valurautaosassa oli pieni halkeama. Putkimies oli onneksi kuitenkin sitä mieltä, että putkista ei ole päässyt tihkumaan vettä, kiitos linjasaneerauksessa putkien sisään laitetun muovieristeen. On silti vähän kuumottavaa, että putket ovat toimineet oikeastaan vain muovieristeen voimin, kun itse putki on ollut jo ihan haperoa.

Nyt kaikki on kuitenkin kunnossa, ja remonttitavaroiden varastona toimiva keittiö odottaa kalusteiden valmistumista päästäkseen tositoimiin. Koska multa on kyselty niin paljon keittiöstämme tuolla kylillä ja viestein, tässä jo pieni maistiainen suunnitelmakuvina tulevasta keittiöstämme. Täällä on kuvia keittiöstä alkuperäiskalustuksella.

Suunnitelman valmiiksi saamisessa iso homma, vaikka Mathias toki suunnittelijana isoimman duunin tekikin. Meillä oli toiveemme – kuten laatikoita kaappien sijaan, keveä ilme, 50-lukuinen teräksinen pöytätaso, integroitu extrapakastin sekä kunnon tilat jätteiden kierrätykselle – joiden perusteella Mathias teki luonnokset. Niitä pyöriteltiin muutamia kertoja edestakaisin, kunnes sekä me että Mathias olivat tyytyväisiä.

Oli hyvä, että Mathias oli haastamassa meitä suunnitelmiin muutoksia pyytäessämme, sillä näin jokainen asia on moneen kertaan mietitty ja harkittu. Mathiaksen ansiosta saatiin myös keittiömme hankalan kulmikkaan nurkat hyötykäyttöön. Koska olen itse tarkkaa visuaalisista yksityiskohdista, olen tyytyväinen, että Mathias ei päästänyt meitä helpolla senkään suhteen. Niinpä mies on nyt iltapuhteina siirtänyt keittiön oven yläpuolella olevan kiinteän komeron ovea, että linjat pysyvät suorina. Hemmetillinen homma muutaman kymmenen sentin tähden, mutta tärkeä juttu köökin visuaaliselle ilmeelle.

On vähän pelottavaa olla jokaisesta valinnasta keittiön suhteen itse vastuussa. Tähän mennessä ollaan asuttu muiden suunnittelemissa keittiöissä, ja kirotessa huonoja ratkaisuja, toimimattomia säilytystiloja tai omaan makuun rumia kaappeja, joku muu on ollut niistä vastuussa. Nyt kuitenkin ollaan itse valittu kaikki vetimistä rungon materiaaliin. On mietitty uunin paikka, pohdittu välitilan laatoituksen saumaväri, rankattu yksi hana ylitse muiden ja ostettu juuri mieleinen liesi. Jos harmittaa jälkikäteen, että astianpesukone on sittenkin liian pieni ja pikkulaatikot huonoja käytössä, se on oma syy.

Mulla on kuitenkin hyvä kutina, että kaikki on täydellistä. Aikaakin suunnitteluun meni sen edestä. Olen lukenut ihan liikaa erilaisista jääkaapeista ja käyttänyt tuntitolkulla aikaa erilaisten puutyyppien vertailuun. Yksi ilta vietettiin maalikaupassa pelkästään vertailemassa eri valoissa ja keittiön muiden sävyjen rinnalla just hyvää fiftarihenkistä sinivihreää keittiökaappiemme väriksi! Onneksi ei olla rakentamassa taloa, sillä siinähän menisi kaikkien yksityiskohtien miettimiseen vuosikymmen.

Miltäköhän tuntuu ensimmäisen kerran kokata uudessa keittiössä? Tai siivota pöytä ruokailun jälkeen ihan vain laittamalla tiskit koneeseen, sujauttamalla roskat hienossa järjestyksessä olevaan jätevaunuun ja pyyhkimällä pöytä rätillä, jonka saa huuhdeltua puhtaaksi ihan siinä niin, keittiössä? Ai että, pää on poksahtaa ilosta, kun moista ajatteleekin!

Pineterest-tilini sisustusinspiraatiokansioihin kertyvistä kuvamääristä voi päätellä, että kotimme muuttolaatikoiden purku alkaa olla voiton puolella. On aikaa miettiä jo muutakin kuin pyöränavaimien, saksien ja villasukkien olinpaikkaa. Pinsetitkin löytyivät vihdoin (olivat juuri siinä pussukassa kuin pitikin) ja sain nypittyä melkein kahden kuukauden edestä rehottavat kulmakarvat.

Tällä hetkellä nurkissa ei ole enää yhtäkään purkamatonta muuttolaatikkoa. Uusi startup-yritys Pilvivarasto pyysi mua testaamaan heidän palveluaan, ja mielihyvin luovutin keittiöremontin valmistumista odottavan 16 muuttolaatikon setin heidän hoiviinsa keittiön valmistumiseen asti. Heti tuli tilaa ajatella, kun ei tarvitse sietää siellä täällä seilaavia laatikoita, joita ei voi vielä purkaa. Työhuonekin on vielä täysin kesken, sillä siellä ei vielä ole huonekaluja, vessa on sysipaska ja kylpyhuone kaaos, mutta muuten koti on alkanut muotoutua.

Loogisesti nyt pitäisi miettiä tapetteja, verhotankoja, seinämaaleja, pimennyskaihtimia, verhoja ja mahdollisesti mattoja. Hyppäsin kuitenkin toviksi vähän matkaa eteenpäin ja kirjasin ylös pieniä ja vähän isompia sisustuselementtejä, jotka ovat hahmottuneet hankintalistalle kodin rakentuessa nurkka kerrallaan ensin ajatuksissa ja nyt konkreettisesti. Tai noh, sisustuselementtien sijaan puhuisin vaikkapa kotielementeistä, sillä sisustamisessa on mun korvaani jotenkin kylmä klangi. Että sisustettaisiin sisustamisen takia, ei niinkään elämisen. Mä en taida oikein sisustaa, mä enemmänkin kodistan.

Koska muutimme kaksiosta neliöön, meiltä puuttuu kahden huoneen verran esimerkiksi kattolamppuja. Muutenkin erilaisissa kodeissa on erilaiset tarpeet. Entisessä kodissa oli jättimäiset peiliovikaapit, kun ny kodin ainut peili on pikiriikkinen peilikaappi vessassa. Kävimme myös Ikeassa, vaikka juuri olin huokaissut onnellisena, että onneksi tällä kertaa ei tarvita reissua Ikeaan. Kävi kuitenkin niin jännästi, että kausivaatteiden ynnämuun säilytykseen tarkoitetut muovilaatikot eivät mahtuneet komeroidemme ovista sisään. Piti siis käydä ostamassa tilalle pienemmät.

Tämä on kuitenkin ihana vaihe. Suunnitelmat alkavat olla selvät, mutta kun etsii suurinta osaa tuotteista käytettynä, etsimiseen saa varata aikaa. En voi siis olla varma, minkälaisia aarteita tuolta kyliltä vielä vastaan tulekaan ja milloin. Kiire ei ole oikeastaan kuin Hayn Loop Stand -pukkijalkojen kanssa, jotta pääsisin rakentamaan niiden ympärille työpöytääni. Selkä ei oikein tykkää nykyisistä työasennoistani, köh. Sattuisiko teistä jolla kulla seistä Hayn pukkijalkoja käyttämättöminä nurkissa?

Toinen työhuoneeseen hakusessa oleva asia on viisikymmentälukulainen nojatuoli. Joko siro tiikkipuinen tai sitten kunnon lukunurkkauksen veroinen tyylikäs laiskanlinna samalta vuosikymmeneltä. Kattolampuksi olen miettinyt Innoluxin Candeo Air -kirkasvalolamppua. Mutta jos teistä lukijoista jollakin on myynnissä sitä vanhempaa Candeo-lamppua, mua kiinnostaa sekin.

Työvaloksi haaveilen vanhaa ja sopivan kulunutta arkkitehtivalaisinta. Sellaista olen etsinyt jo lähes vuosikymmenen – sen ajan, minkä olen myös tehnyt kotityöpöydän ääressä töitä ilman kunnon valoa. Joskus on kieltämättä vähän hölmöä olla tyytymättä vähempään, kun täydellistä ei löydy.

Muitakin lamppuja on hankintalistalla. Fiilistelen tanskalaisia kreisejä putkirykelmäkattovalaisimia viime vuosisadan puolivälistä, mutta myös Secto Designin koivupuinen Octo-valaisin miellyttää silmää vuodesta toiseen. Sirojalkaisia lattiajalkalamppuja kotiimme voisi ripotella parikin tuomaan tunnelmaa. Kiinnostaisi kovin vaihtaa sellaiseen Svensk Tennin kankaalla päällystetty varjostin.

Uuden kodin tuparilahjana olin ajatellut itselleni luvan ostaa roskiksen vessaan. Kyllä roskiksen. Vessaan. Mä olen haaveillut iät ja ajat Vippin poljinroskiksesta, mutta tuntuu överiltä laittaa sellaiset summat, noh, roskikseen. Toisaalta roskis on kuitenkin käytössä joka päivä useamman kerran, ja nyt kun vanhan kylppärimme roskis suorastaan mätäni niille sijoilleen märissä pesutiloissa rapian vuosikymmenen palveltuaan, olisi pätevä syy ostaa kunnon poljinroskis.

Tässä kodissa vessa on erillään kylpytiloista, joten täten roskikselle olisi tiedossa pitkää ikää. Parasta olisi, jos tällaisen löytäisi jo elämää muutaman vuosikymmenen ajan nähneenä. Saa nähdä, miten käy, ja kuinka kauan pyyhekoukkuun ripustettu muovipussi toimii vessan roskiksena.

50-lukulaisia peilejä mä olen ehtinytkin muutamassa vanhantavaranliikkeessä käydä katselemassa, mutta vielä ei ole täydellisiä yksilöitä tullut vastaan. Eteinen kaipaisi yhden ison ja yhden pienemmän, ja kauniille peileille kyllä löytyy paikkansa muistakin huoneista. On outoa ja varmasti opettavaistakin ollut elää niin, että ei näe itsestään peilikuvaa kuin naaman kohdilta.

Ajan kulumista voisin toivoakseni tulevaisuudessa seurata Karllsonin Flip Clockista, joka olisi passeli eteiseen. Junghansin posliinisia ja pastillisävyisiä fiftarikelloja voisin sijoittaa vaikka joka huoneeseen, niin kauniita ja kodikkaita ajannäyttäjiä ne ovat.

Tämä on ja tästä tulee niin ihana koti!

Uusien tuotteiden kuvat ovat valmistajien. Vanhojen tavaroiden kuvat lainasin Pinterestistä, tarkemmat speksit Pinterst-tililläni.

Yhteistyössä OP ja Suomen Blogimedia

Näin hiljan Facebookissa avautumisen siitä, miten kotikaupunkini yleisen leikkipuiston hiekkalaatikolla oli ollut kokijan mukaan huonosti käyttäytyvä noin nelivuotias lapsi. Lapsen vanhemmat olivat kai jossain lähistöllä pihatöissä. Tekstin kirjoittaja oli sitä mieltä, että lasten vanhempien pitäisi katsoa mukuloidensa perään, sillä ei ole muiden tehtävä niitä kasvattaa.

Liekö se sitten syntyperäinen maalainen minussa, mutta koko avautuminen oli omasta näkökulmastani täysin nurinkurinen. En nyt edes lähde siihen, että kirjoittaja oli valmis pienen ohikiitävän hetken nähtyään leimaamaan lapsen huonokäytöksiseksi ja tämän vanhemmat edesvastuuttomiksi (jestas, mitä käytösperseilyä ja vanhemmuuden rimanalituksia oma perheeni on hetkittäin tarjonnut kanssakaupunkilaisille tuolla kylillä).

Mutta sen sijaan ajatus siitä, että meidän kuuluisi pitää huoli vain omista asioistamme ja lapsistamme – ja ennen kaikkea tehdä sitä vuorokauden jokaisena minuuttina – vaatii minulta lisää itsetutkiskelua. Niin absurdilta ja luonnottomalta se itsestäni tuntuu.

Minä olen elänyt lapsuuteni maalla. Se oli kokonaisuudessaan onnellinen lapsuus. Juuri sellainen elokuvien maalaisidylli, jossa kengät unohtuvat kesäisin eteiseen ja jossa talvisin matka koulusta kotiin kesti monta tuntia, kun matkalla pysähdyttiin kaivamaan tienpientareen ojiin tunneleita. Minulle oli asetettu rajat, sain paljon vastuuta ja minuun luotettiin. Eivät vanhemmat minun perässäni koko ajan kulkeneet, eivät etenkään silloin kun olin jo neljävuotias. Painelin pihalla menemään itsekseni, ja vaelsimme kavereiden kanssa pelloilla ja kylillä. Jos tuli tehtyä typeryyksiä, koko kylä kasvatti.

Olen miettinyt, onko tuo kokemani lapsuus vain aikansa tuote. Onhan vanhemmuus muuttunut monilta osin tietoisemmaksi kuluneiden vuosikymmenien aikana, ja läsnäolosta puhutaan joka paikassa. Ei silloin kolmisenkymmentä vuotta sitten maalla ollut aikaa kykkiä puiston hiekkalaatikolla lasten kanssa kakkuja tekemässä. Ei ainakaan meidän perheessä. Ei me edes koskaan käyty perheen kanssa leikkipuistoissa. Lähin leikkipuisto oli viereisessä vähän isommassa kylässä, mutta miksi ihmeessä me sinne olisimme lähteneet, kun leikkiä ja puistoa löytyi ihan omasta takaa.

Yllätyinkin, kun olin taannoin vieraana Alkuja-nimisessä podcast-sarjassa keskustelemassa kaupunki- ja maalaislapsuudesta Olga Temosen ja Maria Veitolan kanssa. Maalla perheensä ja eläinlaumansa kanssa asuva Olga kertoi omien lastensa painelevan menemään pitkin mantuja ilman että hänellä saattaa koko päivänä olla varsinaista tietoa, missä he kulkevat. Nuorin lapsista on kolmevuotias. Kuulostaa tutulta, sillä samanlainen vapaa fiilis oli omassa lapsuudessani. Tuo minun, Olgan ja Marian keskustelu löytyy kokonaisuudessaan kuunneltavaksi podcastina täältä.

Alkuja-podcastsarja on osa OPn neljättä #suominousuun-avausta. Avausten tarkoituksena on pönkittää Suomen kehitystä ja hyvinvointia, ja tällä kertaa OP tahtoi tehdä jotain uuden alun edessä olevien lapsiperheiden hyväksi. #Perheenlisä-etupaketti luotiinkin helpottamaan perheiden alkuja silloin, kun kukkaronnyörejä on pakko pitää tiukalla vauvan syntyessä. Julkaisuaikaan Perheenlisästä pöhistiin hyvää etenkin Twitterissä ja ihan syystä. Kaikki edut eivät vaadi OPn asiakkuutta, vaan ne ovat tarjolla ihan jokaiselle perheelle.

Alkuja-podcastin nauhoituksissa tajusin, että samanlainen lasten ja sitä myötä myös vanhempien vapaus edelleen vallitsee ainakin osassa maalaisperheitä. Pääsinhän minä ja perheellinen ystäväni maistamaan sitä viime kesänä vanhempieni luona. Tuolloin esikoisemme viettivät päivän kahdestaan pellonpientareella kirmaillen, ja joku talonväestä katsoi perään sen verran, mitä töiltään ehtivät. Minä, ystäväni ja kuopuksemme lähdimme kahville ja kirppareille lähikaupunkiin. Se oli kaikista aivan valtavan ihanaa – ja ihan mahdoton ajatus toteutettavaksi sellaisenaan kaupungissa. Miksi sitten tahdon silti kasvattaa lapseni maaseudun sijaan kaupungissa?

Siksi, että kokonaisuutena näin on paras. Koska molempia ei voi saada, on valittava hyvistä se omalle perheelle parempi.

Tämä pikkulapsiaika olisi aivan varmasti helpompaa rutiinien kannalta maalla. Siksihän me kesällä karattiin vanhempieni luo kaupungin arkitakkuja pakoon. Se maalaiselon helppous on pieniä asioita. Sitä, että kurat voi kopistella ja pestä kuraeteisessä. Sitä, että voin tehdä siivun jos toisenkin töitä samalla kun lapset leikkivät pihalla ikkunan alla. Sitä, että kylpyhuoneeseen mahtuu kerralla koko perhe, eikä silti tule ahdasta. Sitä, että lapset voi pukea ja laittaa pihalle yksi kerrallaan. Sitä, että etenkin kesällä he voivat kulkea ulos ja sisään ilman, että minun tarvitsee siihen puuttua. Sitä, että voin lähteä sisälle laittamaan ruokaa, mutta lasten ei tarvitse tulla samalla ovenavauksella sisään.

Yksinkertaisuudessaan se on sitä, että minun ei tarvitse olla niin läsnä koko ajan. Se on vapautta sekä minulle että lapsille. Kaupungissa me asumme ja ylipäätään elämme tiiviisti perheemme kanssa. Pidän siitä ja tietoisesti pyrinkin sitä kohden, mutta samalla olen kirvelevän tietoinen siitä, miten juuri se läheisyys välillä meinaa järsiä kappaleiksi jaksamiseni.

Toivon kuitenkin, että tämän vaiheen jälkeen saan tyytyväisenä nautiskella satoa niistä siemenistä, jotka pikkulapsiaikana olen kylvänyt. Lasten kasvettua vapausvaaka hiljalleen kääntyy kaupungin eduksi. Silloin kaupunki tarjoaa vapautta sekä minulle että lapsille, kun kaikki arjesssa tarvittava löytyy kävely- tai vähintään metromatkan päästä. Lisäksi voimme käydä yhdessä yhä useammin näyttelyissä, teatterissa ja kahviloissa, kun lapset ovat niissä tottuneita kulkemaan ja ylipäätään viettämään aikaa perheensä kanssa. Minä olen käynyt ensimmäistä kertaa elämässäni baletissa, nukketeatterissa ja sinfoniaorkesterin konsertissa vasta lasten kanssa, sillä ei sellaisiin ollut maalta aikaa, mahdollisuuksia tai oikein intressejäkään lähteä. Löysin monet kulttuuririennot vasta kaupunkilaislasten myötä.

On mielenkiintoista, miten juuri ne kaupungin tarjoamat riennot heti koti-oven ulkopuolella olivat itselleni jo ja etenkin vauvavuosina niin tärkeitä henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjiä. Se mitä kaupungissa menetin arjen rutiinien helppoudessa, tuli takaisin kokonaisuuden mutkattomuutena ja mielekkyytenä.

Toivon, että kaupungissa asuvana saan todennäköisemmin pitää lapset elämässäni sittenkin, kun he kantavat muuttolaatikot omaan kotiinsa. Elleivät sitten muuta New Yorkiin tai päätä lähteä etsimään juuriaan ja päädy maanviljelijöiksi Pohjanmaalle. Luultavasti voin kuitenkin olla helpommin läsnä ja avuksi lasten arjessa heidän aikuistuttuaan, jos jälkikasvuni niin vain haluaa. Haluan tarjota arjessa läsnäolevaa turvaverkkoa, joka omalla kohdallani katkesi satojen kilometrin välimatkaan kotipitäjäni ja nykyisen kotikapunkini välillä. Toivoisin voivani olla sellainen mummi kuin maaseudulla useamman sukupolven asuttamissa pihapiireissä – mitä nyt tämä mummi kulkisi metrolla ja veisi lapsenlapset retkelle pääkaupunkiseudun metsiin.

Kaupungissa lapseni oppivat elämän monimuotoisuuteen huomaamatta, minkä koen antavan hyvät eväät maailman ymmärrykseen ja elämään. Vaikka oman asuinpaikan sisälle yleensä kertyy asumaan samankaltaista jengiä ja kuplautuminen on mahdollista niin kaupungissa kuin maalla, kaupungissa silti törmää väistämättä enemmän erilaisiin kulttuureihin, poliittisiin vakaumuksiin, perheisiin ja tapoihin elää.

Koska populaa on paljon, kaupungissa voi hakeutua paremmin kaltaistensa joukkoon. Koen, että nuoren on helpompi löytää itsensä, kun voi peilata omia näkemyksiään erilaisiin pintoihin. Ei tarvitse välttämättä tehdä kuten kaikki muutkin, kun yhtä ainoaa tapaa viettää nuoruuttaan ei ole. Harrastuksissakin on valinnanvaraa. Itse pystyin lapsuudessa valita lähinnä painin ja partion väliltä, ja harmittaa edelleen, että en oikein koskaan löytänyt mitään harrastusta, jonka olisin kokenut itselleni kivaksi.

Nuoremmat sisarukseni toisaalta löysivät, joten ei se maalla asumisestakaan tietenkään ole kiinni. Nykyään sielläkin on vaihtoehtoja enemmän ja netti tuo maailman ja sen ihmiset niille kaikista perimmäisille kylillekin. Lapseni eivät varmasti voi kuvitella, että olen elänyt elämää, jolloin ensi-ilta elokuvat tulivat meille Pohjanmaalle vasta viikkoja sen jälkeen, kun ne olivat jo pyörineet pääkaupunkiseudun teattereissa.

Mutta yksi asia ei ole muuttunut. Harrastuksiin kuskaaminen! Vanhempani ovat saaneet lapsensa kolmella eri vuosikymmenellä, ja saman verran he ovat myös käyttäneet vuosia aikaa siihen, että ovat kuljettaneet lapsiaan harrastuksiin viereiseen kaupunkiin. Joka päivä, toisinaan parikin kertaa ja vielä viikonlopun kisat päälle, kunnes 18-vuotiaina mukulat pääsevät itse kulkemaan autolla. Sen verran kauan minä olen sitä rallia katsellut, että omat lapseni saavat kulkea ihan itse metrolla harrastuksiinsa.

Samalla mietin, jääkö heidän lapsuudestaan puuttumaan jotain oleellista. Lapseni joutuvat matkustaa nähdäkseen tähtitaivaan niin kirkkaana kuin se ilman kaupungin valoja loistaa. Heidän ei tarvitse polkea umpihangessa kilometrien päähän linja-autopysäkille todetakseen, että se kerran päivässä menevä linjuri meni jo. Heille takkatuli on tunnelmanluoja, ei keino pitää tupa lämpimänä. Mietin, ruokkiiko kaupungin viriketulva heidän mielikuvitustaan, kun tekemistä ja kavereita riittää ilman miettimistäkin.

Ehkä jotain jää puuttumaan, mutta sen tilalle he saavat kaupunkilapsuuden, josta minulla maalaisena ei ole kuin se aavistus, mitä olen lasteni kautta saanut kokea. Ja päivä päivältä olen varmempi, että se on meidän perheelle se paras ja luontevin.

Niin ja se alussa mainitsemani Facebook-päivitys huonosti käyttäytyvästä lapsesta ja tämän edesvastuuttomista vanhemmista. Huokaisin helpotuksesta, kun se lempeästi tyrmättiin. Kommentoijat olivat samoilla linjoilla kuin minä. Lopetetaan toisten lyttääminen – etenkään kuin ei ole mitään käsitystä kokonaiskuvasta – ja pidetään sen sijaan huolta toisistamme ja toistemme lapsista. Kyllä se koko kylä kasvattaa täällä kaupungissakin – mitä nyt kanssakulkijoita ja -kasvattajia on tällä kylällä aika paljon enemmän.

Silloin tällöin kuulee sanottavan, että matkoja ei kannata sen kummemmin suunnitella. Että parhaat seikkailut löytyvät sattumalta, vähän kuin eksymällä. Ja höpsis sanon minä. Ei pidä paikkansa! Haahuiluille ja suunnitelmamuutoksille tietenkin pitää olla tilaa, mutta kunnon pohjatyöt takaavat onnistuneen matkan.

Etukäteissuunnittelulla saa palasen matkahuumaa jo ennen reissua ja sen lisäksi huolella pohjustetun kanvaasin, jolle voi sitten matkalla seikkailunsa maalata. On muutama kiva päiväretki katsottuna, udeltu paikallisilta lempparivapaapäivätekemiset, mietitty mukavaa tekemistä lapset edellä, spotattu viihtyisimmät rannat, tutkittu näyttelytarjonta, kaivettu esiin kohteen parhaat kasvisravintolat, merkitty ylös parit hyvät kirpparit ja kyselty vinkkejä siihen, missä saa kielensä kahvinautinnosta rusetille. Reissussa voi sitten mennä näiden puhelimen karttaohjemaan merkittyjen ideoiden mukaan ja jos siltä tuntuu, lähteä ihan toiseen suuntaan.

Kun syyskuun lopussa teimme reissun Hampuriin, suunnitelmia ei ehditty tehdä. Hyvä kun laukut ehdittiin pakata ennen kuin viimetingassa säntäsimme kentälle. Ja sen huomasi.

Kaiken tekemisen yllä oli sellainen pieni säätämisen meininki. Kävelimme ravintolan näyteikkunalta toiselle yrittäen etsiä kivaa ravintolaa, josta saisi hyvää kasvisruokaa. Jokaisen ravintolan kohdalla ruokalistat näyttivät toinen toistaan huonommilta ja nälkä sekä kiukku kasvoivat ja lopulta yhdistyivät. Sen nyt tietää, mitä siitä tuli. Sunnuntain olimme miettineet laiskan leppoisaksi päiväksi täynnä kahviloita, putiikkeja, kirppareita ja puistoja, mutta ilman suunnitelmaa emme muistaneet, että lähes koko kaupunki on kiinni sunnuntaisin.

Sentään junavuorot ja matkalippusysteemit kentältä hotellille ehdimme tarkistaa ennen reissua, mistä olin kiitollinen juna-asemalla neljän tunnin yöunien jälkeen ja väsyhepuloivia lapsia kaitsiessani.

Mitään sellaista ei siis ollut ongelmana, mitä eivät kunnon yöunet hotellilakanoissa ja jättimäinen kuppi maitokahvia olisi pelastaneet. Ja se reissumme pääasia, rakkaiden ystäviemme häät, menivät kuitenkin just niin ihanasti kuin rakkausjuhlat vain voivat mennä. En voi silti kieltää, ettenkö siinä sunnuntaina menkkoja hampurilaisittain potiessani olisi muistanut yhä selvemmin, miksi suunnittelu ja pieni etukäteisfiilistely kannattaa.

Onkin onni, että tällä kertaa pystyin delegoida pienen palasen reissusuunnitelmista teille. Lähtöä edeltävänä iltana kyselin postauksessa muutaman tekemishitin ja takuuvarman ravintolan perään, jotka voisin lapsiperhehätätilanteita varten jemmata takataskuun. Ja sellaisia sain, kiitos!

Tässä siis Lähiömutsin hyvin lyhykäinen suosituslista haahuiluun Hampurissa, jonka olen laatinut yhteistyössä teidän lukijoiden kanssa.

Ykköspaikan tällä kertaa vei Planten un Blomen -puisto, josta te vinkkasitte ja joka oli mulle ihan uutta Hampuria. Eipä silloin vuosina ennen lapsia käyty puistoissa käyskentelemässä, vaikka tämä jättimäinen puisto olisi mitä mainion myös piknikille kavereiden kanssa ja pussailuun sen ihanan kanssa reheviöivän puun alla. Nyt me kävimme tutkimassa puiston japanilaisen osuuden ja nostattamassa yhä akuutimmaksi käyvää Japani-kuumetta.

Puiston keskeltä löysimme mahtavimman leikkipuiston hetkeen. Großer-leikkipuistossa oli sellaiset kiipeilymahdollisuudet ja vinkeät leikkitelineet, että moiset olisi jo aikapäivää sitten kielletty Suomessa. Mäkin innostuin kiipeilemään ja leikkimään siinä määrin, että seuraavana päivänä kylkifileissä tunsi tehneensä muutakin kuin nököttäneensä hiekkiksen reunalla. Puistossa oli myös kiva vesileikkialue vesitykkeineen, ja arvelisin sen olevan hittikamaa kesähelteillä.

Edellisiltä reissuilta tuttua oli sen sijaan viehättävä ja rosoisen boheemi Sternschanze-kaupunginosa, jossa meillä oli tarkoitus hengailla sunnuntai. No mikään paikka ei tosiaan oikein ollut auki silloin, eikä niitä penteleen tamponeitakaan löytynyt.

Yksi erityismaininnan arvoinen ravintola sentään löytyi. Piipahdimme syömään luonaan pieneen itämaisin kalustein somistettuun Azeitona-falafelravintolaan. En edes ehkä tahdo tietää, miten he voivat pitää hinnat niin alhaisina (söimme koko perhe itsemme ihan ähkyyn ja joimme vielä pullolimut päälle, eikä hintaa kertynyt edes kahtakymppiä) Mies sanoi Azeitonan falafelien olleen parhaat kikhernepullat, joita hän on syönyt.

Kolmas haahuiluvinkkini Hampuriin ovat katukirpputorit. Pöydistä voi löytää hämmentäviä ja siksi niin kiinnostavia esineitä Saksan menneisyydestä sekä huonekaluja ja pienesineitä siltä ajalta, kun jokainen tavara vielä tehtiin kestämään käyttöä. Yksi suosittu kirpputori on lauantaisin Neuer Kampin ja Sternstaßen välisellä alueella.

Me kävimme sunnuntaina hotellimme lähettyvillä olevalla Großneumarkt-aukiolla, jossa oli myös paljon kirppismyyjiä. Minä ostin uuden kodin työhuoneeseen ison tiikkipuisen ompelurasian 60 vuoden takaa. Lapset saivat valita yhden lelun kumpainenkin, ja sitä harrasta pohdintaa oli hellyttävää katsoa. Lopulta he valitsivat kaikkien lelujen joukosta My little pony -pehmon ja punaisen traktorin.

Lähiömutsin sakki sekä lukijat sertifioivat! Tee sinä silti omille reissuillesi vielä vähän pitävämpi pohjatyö – ja muista pakata ne penteleen tamponit.

Lapset saivat oman huoneensa, kun muutimme kaksiosta neliöön. Se ei ollut mikään edellytys tai syy muutolle, sillä tähän mennessä meistä kaikista on tuntunut hyvältä elää ihan lähekkäin perheen kanssa ja nukkua kylkikyljessä.

Vasta ihan viime aikoina esikoinen on alkanut hahmottaa, että joillakin ikäisillään on jaettu huone sisaruksen kanssa tai peräti oma huone. Kaupungissa tuttavaperheet asuvat melko tiiviisti, eikä ole mikään itsestäänselvyys, että jokaisella lapsella olisi oma huoneensa. Itselleen esikoinen ei sellaista ehkä edes tajunnut miettiä tai haaveilla, kuopuksesta puhumattakaan.

Itsekseen erillisessä huoneessa nukkumisen esikoinen keksi, kun viime talvena (työmatka)lomailimme Kuusamossa. Kotona mökkiesitettä tutkiessamme hän bongasi kaksi makuuhuonetta ja ilmoitti tahtovansa nukkua itsekseen niistä toisessa. Niin myös tehtiin. Se oli jännittävää kaikille, ja itsestäni tuntui, että jotain oleellista puuttui siitä ihan läheltä. Kesken yön esikoinen hiipi samaan huoneeseen, johon olimme rakentaneet perhepedin kolme sänkyä yhdistämällä. Seuraavankin yön hän tahtoi kokeilla unta omassa huoneessa, mutta loppureissun yöt nukuttiin kaikki isossa myttyrässä samassa huoneessa.

Viime kesänä Tukholmassa kuitenkin tapahtui jotain ihan huomaamatta. Isossa prinsessalukaalissamme oli kaksi makuuhuonetta, jotka olivat kaksioasukkaiden silmissä ihan valtavan kokoisia. Lapset majoittuivat toiseen ja me vanhemmat toiseen. Makuuhuoneiden välissä oleva ovi jätettiin auki. Aamulla saimme väliimme ensin toisen unesta lämpöisen lapsen ja pian toisen.

Tajusimme miehen kanssa vasta jälkikäteen, että vietimme Tukholmassa ensimmäisen yön kahdestaan samassa makuuhuoneessa sitten lasten syntymän. Se tuntui niin luontevalta, että sitä ei oikein edes huomannut siinä hetkessä. Olimme kaikki kasvaneet valmiiksi siihen, että voimme nukkua erillämme. Kuopus muuta sakkia aikaisemmin siskon tuoman turvallisuustunteen siivellä.

Nyt neliöön muuttaessamme voisimme ihan hyvin nukkua edelleen kaikki samassa huoneessa, mutta päädyimme yhteistuumin kantamaan lasten kerrossängyn heidän omaan huoneeseensa. Lapset olivat itsenäistymisaskeleesta valtavan innoissaan, vaikka ensimmäisinä iltoina unta odoteltiin vähän kauemmin. Lastenkammarissa kikateltiin vielä pitkään nukkumaanmenoajan jälkeen, mutta sellaistahan sen pitääkin olla, sisarusten elämä.

Iltarutiinit muokkaantuivat lasten oman huoneen myötä. Olemme yleensä lukeneet iltasadut meidän aikuisten sängyllä pötkötellen, ja lapset ovat tahtoneet seurata satua kirjan kuvista. Nykyään lapset kömpivät omiin sänkyihinsä makoilemaan ja minä istun tuolilla vieressä satua lukien. Se on mahdollistanut muutoksen, jota olen odottanut viisi vuotta.

Meillä on alettu lukea pitkiä satuja! Fanfaareja, serpentiinejä! Kun kuvia enemmän merkitystä on tarinalla, ollaan nyt juuri luettu loppuun Onnelin ja Annelin talvi, joka aikaisemmilla yrityskerroilla on kaatunut siihen, että kirjassa ei ole juurikaan kuvia. Ja kas, iltasatuhetkestä on tullut itsellenikin yksi päivän kivoimmista jutuista. En malta odottaa, mitä kaikkia satuja ja tarinoita saankaan lukea lapsille ja samalla itselleni!

Miellyttävistä iltasatuhetkistä huolimatta itsestäni tuntui ensimmäisien öiden ajan vähän vajavaiselta. Olin saada slaagin, kun kuulin, että kotimme edustalla oli eräänä yönä rikottu autojen ikkunoita. Ja minä en ollut lastenhuoneessa pitämässä huolta lapsistani! Pientä ylireagointia oli siis ilmassa, mutta se onneksi tasaantui nopeasti.

Sen tilalle tuli onni ihan vain minun ja miehen makuuhuoneesta. On ihana voida ennen nukkumaanmenoa lukea kirjaa lukuvalot päällä. Ei tarvitse keskustella kuiskaten. Ollaan vain me, ja sitten ne kaksi tärkeää siinä ihan viereisessä huoneessa. Se mikä olisi vielä vuosi sitten tuntunut väärältä meille, tuntuu nyt juuri oikealta.

Yhteistyössä Espoon Kaupunginteatteri ja Suomen Blogimedia

Vauvakirjani välissä on äitini ruutupaperille kirjoittama teksti. Se poikkeaa kovasti muista vauvantuoksuisista ja vanhemmuusonnea pursuilevista teksteistä, joita vauvakirjani muuten on tekstattu täyteen reunojaan myöten. Ruutupaperilla näkyy vilahdus vauva-arjen toisesta puolesta.

Sain äidiltäni luvan julkaista tuon tekstin täällä.

”Tämä on taas niitä aamuja, jolloin en mitenkään voi sanoa nauttivani äitiydestäni täydellisesti. En, vaikka miten yrittäisin vakuuttaa itselleni, että lapsen itkut kuuluvat asiaan ja että huonojen päivien jälkeen tulee joskus parempia.

Mutta kun se taas heräsi yöllä kaksi kertaa ja huusi – ei nälkäänsä – sillä ei se rintaa halunnut. Olisikohan taas hammas tulossa? Ei kai senkään takia tuollaista meteliä. Jos se vaan näki pahaa unta.

Jos soittais neuvolaan ja kysyis? Mutta kun ne siellä sanoo vaan että se normaalia. Epänormaalikin on normaalia ja kuuluu asiaan. Äiti kai tässä hoitoa tarttis tai edes vähän lepoa, että jaksais käsittää ja olla onnellinen.”

Äitini on kirjoittanut tuon tekstin vajaat 33 vuotta sitten, 15. joulukuuta vuonna 1983. Minä olen ollut silloin kahdeksankuinen vauva, äitini 24-vuotias yhden lapsen äiti. Tuo vähän jo kellastuneelle ja reunoistaan rispaantuneelle ruutupaperille kirjoitettu teksti on ollut minulle valtavan tärkeä. Paljon tärkeämpi kuin äiti sen paperin vahingossa vauvakirjan väliin unohtaessaan olisi voinut tietää.

Ihailen, miten äitini – ja isini totta kai myös – ovat saaneet neljä lasta kolmella eri vuosikymmenellä, eli viettäneet viimeiset vuosikymmenet elämästään aina jotain lapsiperhevaihetta. Välillä talossa on ollut samaan aikaan valvovaa vauvaa ja elämöivää teiniä. Samalla he ovat pyörittäneet monialayrittäjien eloa ja arkea. En käsitä, miten paketti on mahdollista kääriä mukavaan muotoon ilman mielenterveytensä menettämistä.

Minullakin on yritys, mutta työllistän vain itseni ja voin melko vapaasti päättää työaikani ja –paikkani. Minulla on kaksi lasta, eikä minusta riittäisi äitiä useammalle lapselle. Rakastan työtäni ja perhettäni, mutta silti olen ollut välillä pelottavan lähellä reunaa oman jaksamiseni kanssa. Miten ihmeessä omat vanhempani ovat siitä selvinneet? Ei se näyttänyt niin vaikealta kuin tämä oma rämpimiseni on välillä ollut.

Siksi se pieni välähdys sieltä väsyneen vauvavuosiaamun keskeltä vuosikymmenten takaa on lohduttava. Oma äitinikin on ollut epävarma ja väsynyt. Hänkin on tajunnut onnellisuutensa, mutta on joinakin päivinä joutunut sitä etsimään. Jos äitikin, kyllä minäkin tästä selviän. Ja tosissani selviänkin, nyt sen jo tiedän, mutta kuluneiden vuosien aikana on ollut mustina myttyinä kyyhöttäviä päiviä, kun en ole ollut siitä varma.

Tiesinkin heti, kenet pyytäisin kanssani katsomaan Kraanat auki! -pienoismusikaalia. Espoon kaupunginteatterissa tällä hetkellä menevä musikaali tuo yleisön eteen kohtauksia kahden naisen, äidin ja ystävän arjesta kaikkine iloineen ja suruineen. Musikaalia on esitetty Eija Ahvon ja Susanna Haaviston tähdittämänä jo parikymmentä vuotta sitten, jolloin se oli suurmenestys.

Eli 90-luvulla, kun minä olen ollut rajoja raivokkaasti ryskyttävä teini ja äitini yhden teini-ikäisen, yhden esiteini-ikäisen ja yhden vauvan äiti. Voiko perhe-elämästä laulaa nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin niin että siinä on tarttumapintaa kahden sukupolven äideille?

Kyllä voi. Päivitetyssä versiossa lauluja on vaihdettu, mutta yhtäkaikki, se koskettaa äitejä. Ei ole väliä, onko tullut äidiksi 1950-, 1980- vai 2010-luvulla. Uudistetun musikaalin collegehousuiset ja villasukkajalkaiset näyttelijä-laulajat Maija Rissanen ja Elsa Saisio täyttävät äänellään koko vähäeleisen näyttämön ja Espoon Kaupunginteatterin intiimin Revontulihallin.

Rissanen ja Saisio tuovat naiseuden ja äitiyden lavalle konstailemattoman rohkeasti, sillä tavalla kuin oikeastaan Suomessa vain voi. Ei hekumoida onnea hattaraisen makeasti, mutta ei myöskään alleviivata kurjuutta. Elämä on tässä näin, ihanana ja kamalana. Lavalla ei nähdä muita perheenjäseniä, vaan ainoastaan naiset. Tärkeintä onkin ystävyys, joka pitää naiset järjissään.

Kraanat auki! -musikaali ei tarjonnut itselleni varsinaisia ahaa-elämyksiä tai laittanut ajatusmyllyä jauhamaan, mutta se sanoitti laulun keinoin niitä monille lapsiperheelliselle tuttuja hetkiä, kun parisuhde kangertelee perhe-elon keskellä, ystävyys meinaa unohtua kurahousuläjän alle ja itse ei ole enää kuin toppapukuinen hiekkalaatikkonainen. Toisaalta se antaa äänen vastarakastumisen huumalle, ystävien keskeisten yörientojen kuplivuudelle ja sille haikean vapauttavalle tunteelle, kun tajuaa mieluummin olevansa keski-ikäinen kuin parikymppinen.

Esityksen jälkeen juttelemme äidin kanssa. Kysyn taas saman kysymyksen kuin niin monta kertaa aikaisemminkin: minkälaista äitiys silloin oli, kun minä olin pieni? Sellaista ihan tavallista vain, mukavaa, sanoo äiti, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Lisähuomautuksen osaamme lausua yhtä aikaa, niin monta kertaa sekin on kuultu: no, te kyllä tappelitte siskon kanssa ihan koko ajan. Molempia naurattaa.

Ihan tavallista arkea, kuten minullakin nyt oman perheeni kanssa. Täydellistä ja epätäydellistä samaan aikaan. Aika vain taitaa kultaa muistot, sillä sellaisia nuo meidän mielemme ovat. Armeliaina säästävät vain parhaat palat. Enhän minäkään ilman blogimerkintöjä kykenisi hahmottamaan, miten rikki olen välillä ollut oman äitiyteni kanssa. Siltikin, vaikka aikaa ei ole vielä kovin paljoa kulunutkaan niistä raskaimmista ajoista. Onnellisuus tekee kovasti töitä pyyhkiäkseen ikävät muistot tai ainakin häivyttääkseen niistä terävimmän musteen.

Siksi olen kiitollinen, että äiti otti esiin ruutupaperiarkin sekä kynän ja kirjoitti ylös tuntojaan sinä aamuna 33 vuotta sitten. On tärkeää saada tietää, että ihmisiä me kaikki ollaan, myös mun super-äiti.

Kraanat auki! -pienoismusikaalin esityskausi on lyhyt, ja viimeiset esitykset ovat jo kuukauden päästä joulukuun alussa. Varaa siis lippusi heti, ja jos voit, ota äitisi mukaan. Lähiömutsin Instagrammissa on arvonta, jossa voi voittaa 2 henkilön lippupaketin Kraanat auki! -esitykseen.

Yksi uuden kotimme neljästä huoneesta on varattu minun työhuoneekseni. Olen niin lapsekkaan onnellinen omasta huoneesta, että taisin itseltäni salaa kaivata sellaista. Kävin tovi sitten puhumassa seminaarissa yhteisöllisistä työtiloista, mutta jouduin heti tilaisuuden alussa dropata tunnelmaa sen verran, että kerroin juuri irtisanoneeni työpöytäpaikkani jaetussa toimistossa. Pöytäni siellä on pölyyntynyt lähes käyttämättömänä elokuusta lähtien.

Olen mieluummin tehnyt töitä kotona. Se on mahdollista nyt kun molemmat lapset ovat päiväkodissa. Olen naputtanut konetta keittiönpöydän ääressä ja sohvalla. Olen kirjoittanut ja katsonut katsonut ulkona vaihtuvia vuodenaikoja. Nautin onnenväristyksiin asti villasukissa hipsutelluista työpäivistä ja hiljaisuudesta. Pikkulapsiaika on myllännyt sisältäni esiin introvertin, joka kaipaa ihan valtavasti aikaa ihan itsekseen.

Tiedän, että vielä joskus kaipaan ja jopa tarvitsen paluuta takaisin ihmisten parissa vietettyihin työpäiviin. Minä elätän itseni ja perheeni tarinoilla ja ajatuksilla, eikä niitä synny yhtä helposti, kun tarkoituksella vähentää ihmiskontakteja ja ajatuskimmokkeita elämästään. Mutta nyt työmenot ja -tapaamiset riittävät tuomaan tarpeellisen määrän ihmiskirjoa. Nyt on hyvä näin. Sytytän mieluummin kotona kynttilöitä ja laitan musiikkia soimaan, kuin säntään metrolla keskustaan.

Luulisi, että työhuoneeni olisi näiden remonttikuukausien aikana ollut ensimmäisenä mietintälistalla, mutta se poloinen on jäänyt ajatuksien ulkopuolelle. Tällä hetkellä se on kaikuva huone, jonka lattialla seilaa muutamat toimistokamalaatikot, ompeluaikaa odottavat kangasaarteeni, printteri, askartelutarvikelaatikot, ompelukamat ja ne viheliäiset viimeiset muuttotavarat, jotka eivät oikein tunnu löytävän luontevasti paikkaansa.

Mitä siis työhuoneeltani kaipaan? Pirteää ja samaan aikaan rauhaisaa tunnelmaa, joka saa mielen liikkeelle ja sormet tanssimaan näppäimistöllä. Siksi olen miettinyt tapeteiksi jotain kesäisen aurinkoista ja talon rakennusvuodesta muistuttavaa. Käytännöllisistä puolista työhuoneessani on jo se, mitä eniten aikaisimpina kotikonttorivuosina kaipasin: ikioma ovi, jonka saa perässään kiinni.

Toinen kaipaamani asia on iso työpöytä. Kaunis mutta niin epäkäytännöllinen klaffipiironki saa nyt väistyä korkeapainelaminaatilla päällystetyn vaneritason tieltä. Vielä kun sellainen vaneri löytyisi autottoman ihmisen kannalta järkevän etäisyyden päästä, mutta eiköhän asia selviä, kun vaan jaksaa vielä googlata lisää. Hayn pukkijalat sen sijaan ovat valmiina pöytää varten. Kyselin sellaisten perään viime viikolla, ja kas, yksi teistä lukijoista laittoi viestiä ja kertoi, että hänellä sellaiset olisivat myynnissä. Jes!

Pöytä tulee koko ikkunaseinän leveydeltä, jotta siihen mahtuu tarvittaessa työskentelemään kaksikin ihmistä. Voin myös levittää samalle pöydälle sekä ompelukoneen sekä saumurin. Mulla on kutkuttava etiäinen siitä, että tulen tekemään lapsille aika paljon nykyistä enemmän vaatteita tuon pöydän ansiosta. Tähän mennessä kun olen ommellut pienen keittiöpöytämme ääressä. Se on tarkoittanut sitä, että olen joutunut aina purkamaan työpisteeni ruokailujen ajaksi tai vaihtoehtoisesti ollaan perheen kanssa syöty olohuoneen lattialla.

Työvaloiksi kaipailen vanhoja arkkitehtivalaisimia ja luulen, että niitä saisi olla oikeastaan kaksi, yksi molempiin päihin pöytää. Työtuolejakin saa olla kaksi, mutta nekin ovat vielä jossain tuolla maailmalla löytämistäni odottamassa. Luulisin niissä olevan jotain samaa kuin esikoisen työtuolissa, joka miehen kanssa yhteistuumin uudistettiin maalein, kankain ja uusin puuosin. Vähän myös haaveilen omasta kirjoittajakammiotuolista, sellaisesta kuin Muumipapalla.

Toimistotarvikkeet tulevat järjestymään pöydälle, ja korkkinen seinä tai taulu voisi myös olla kiva sekä toimiva konttoriapulainen. Mutta ainakin tulostin olisi hyvä saada piiloon. Ostin jo kesällä kirpputorilta vanhan puisen ja liukuovellisen arkistointikaapin, jonne saa sujahtamaan muutkin rumemmat mutta pakolliset kotitoimistohärpäkkeet. Se vaatii vain vielä vähän nikkarointia ja maalia ennen kuin pääsee taas tositoimiin. Luultavasti arkistokaapin päälle tarvitaan vielä muutama avohylly, johon olisi mukava viikata kankaat ja pinota nappi-, -lanka ja omepeluhärpäkepurkit.

Yhdelle seinustalle haaveilen perustavani unelmointi- ja pohdiskelunurkkan. Siellä olisi 50-lukulainen nojatuoli, jonka uumeniin voisin käpertyä tilanteesta riippuen miettimään, kirjoittamaan ja lukemaan. Lukunurkkaukseksikin sitä voisi kutsua, mitä nyt tämä omani olisi monipuolisemmassa käytössä. Nojatuolin vieressä seisoskelisi jalkalamppu. Tällä ei kuitenkaan ole mitään hoppua, joten etsin oikaa löhöilykaveria ihan rauhassa.

Kattovalaisimeksi olen miettinyt Innoluxin Candeo air -kirkasvalolamppua. Tällä hetkellä katossa on lapsuudenhuoneestani mukana kulkenut Smurffi-lamppu, joka ei kuitenkaan tuohon tilaan riitä. Smurffi-lamppu on päheä, mutta enemmänkin tunnelmavalo, ja harmittaa, että tässä kodissa sille ei oikein ole luontevaa paikkaa.

Huone kaipaa myös pimennysverhon, sillä sinne tullaan petaamaan siskonpedit yökyläläisille. Hamassa tulevaisuudessa huone tulee toimimaan toisen lapsemme omana huoneena, joten siksikin pimennysverhoa kaivataan. Yksi pitkä ja iloisen värikäs verhokin voisi olla kiva pimennysverhon lisäksi, mutta tärkeitä on päästää päivisin valo sisään. Matoksi voisi sopia tällä hetkellä lastenhuoneeseen pehmeyttä tuova matto, jonka Saana ja Olli ovat suunnitelleet Finartelle. Se on lastenhuoneeseen liian pieni, mutta pikkuiseen kirjoittajakammiooni luultavasti just sopiva.

Tässä muutossa taisi käydä niin, että lasten sijaan minä olenkin enemmän innoissani ikiomasta huoneesta.

Kollaasikuvat lainattu Pinterestistä, tarkemmat speksit Lähiömutsin tilillä.

Käytiin lasten ja heidän mumminsa kanssa rilluttelemassa Tallinnassa. Saatiin mun äiti meille kylään muutamaksi yöksi, kun pyysin häntä kaveriksi teatteriin katsomaan musikaalia äitiydestä ja arjesta. Samaan syssyyn päätettiin lähteä päiväksi Tallinnaan. Niinpä teatteri-illan jälkeisenä aamuna herättiin vähän ennen kuutta, saatiin kuin saatiinkin koko reissuseurue ovesta ulos seitsemältä ja metron sekä ratikan kautta laivaan.

Laivan puuroaamiaista syödessä mielen valtaa aina Tallinna-fiilis, joka on ihan omanlaisensa. Se ei ole sellainen lomakutkutus kuin pidemmälle reissulle lähtiessä, mutta silti se on kaukana perusarjen kaurapuurohetkestä. Tuntuu kuin olisi kaikilta muilta maailman ihmisiltä salaa lomalla.

Tallinnaan pääsee Helsingistä piipahtamaan vain päiväksi, ja joka kerta tuntuu yhtä utopistiselta, että voi käydä ulkomaanmatkoilla heräämällä omasta sängystä ja nukahtamalla illalla taas pää omalla tyynyllä. Budjettikaan ei vaadi säästötilin räjäytystä, ja tällä kertaa laivaliput Tallinnaan ja takaisin koko reissuseurueeltamme maksoivat 18 euroa. Se on vähemmän kuin maksoimme äitini kanssa teatteri-illan bussilipuista Espooseen.

Tallinnassa oli kurja sää. En ole osunut sinne kuin harvoin kauniina päivänä, ja lähes aina kaupungin hurmaavaan rosoisuuteen sekoittuu joko sadetta, räntää, loskaa tai Siperiasta asti puhaltavaa tuulta. En oikein edes osaa ajatella Tallinnaa ilman tuiverruksesta punaisia poskia tai sateenvarjoon rummuttavaa sadetta. Se kuuluu kaupungin tunnelmaan, jossa on paljon tuttua, mutta samalla jännittäviä vivahteita idästä sekä kaikuja menneisyydestä.

Käytimme seitsemän tunnin ajan kaupungilla hyväksi havaitulla tavalla ja suuntasimme suurimmaksi osaksi päivästä Kalamaja-kaupunginosaan ja sen Telliskivi-kadulle. Jos reissutärpit sieltä kiinnostavat, kannattaa lukaista tämä Lähiömutsin postaus. Muut tarinani Virosta löytyvät täältä.

Viime matkasta on vierähtänyt tovi, ja alueella rakennettiin ja remontoitiin. Ratikkakiskot Kalamajaan olivat poikki, minkä tajusimme vasta sen jälkeen, kun olimme ensin odottaneet turhaan pysäkillä. Aseman tori, Balti Jaama turg, oli saarrettuna keskelle rakennustyömaata, ja kauppapaikka vaikutti vähän unohtuneelta. Parissa kojussa räystäänreunaan kiinnitetyt yöpaidat heiluvat tuulessa, mutta myyjiä ei näkynyt missään. Etikkakurkkumummo näytti pieneltä istuessaan yksin tyhjien myyntipöytien keskellä. Hänellä oli tarjolla kurkkuja, villasukkia, hilloa ja hunajaa, mutta me tunnuimme olevan ainoat asiakkaat.

Ymmärrän, että kehitys kehittyy, mutta toivottavasti tuollaiset aseman torin kaltaiset palaset vanhaa Eestiä ymmärretään säilyttää edes jossain määrin. En varmasti ole ainut turisti – paikallisista puhumattakaan – joka arvostaa vanhoja kauppapaikkoja enemmän kuin tilalle rakennettavia lasikuutioita.

Mutta eipä vaivuta synkkyyteen, hurmaavuutta Tallinnassa oli jäljellä kahmalokapalla. Siellä huomaa joka kerta huokailevansa hämmästyneenä samoja asioita. Miten halvalla voikaan saada niin hyvää ruokaa, ja että miten hassuja virolaiset ovat, kun tuntuvat laittavan joka ruokaan vähän tilliä. Virolaisten puikoilla villa saa niin kauniita muotoja, että on pakko pysähtyä silittelemään lämpimiä neuleita ja pipoja. Kahvin saa isosta kupista ja santsimuki on itsestäänselvyys.

Vielä ennen kotimatkaa kävimme luuhailemassa vanhan kaupungin kaduilla. Vanhat talot ovat samaan aikaan söpön krumeluureja ja mahtipontisen arvovaltaisia. Talojen pastellisävyistä voisi suoraan napata värikartan oman kodin sisustukseen. Ja ne kukkakioskit! En ole kertaakaan kokeillut, saisiko niistä kimpun kauneutta kulkeutumaan hengissä lahden toiselle puolelle asti, mutta vien tuliaisia mykiöissäni. Kuljen kioskien ohi niin hitaasti kuin kehtaan ja kahmin silmilläni kauneutta mukaani.

Laivan saapuessa illalla Helsingin satamaan tuntuu hassulta, että vasta aamusellahan me siitä samasta paikasta lähdettiin. Ihan kuin aika olisi pysäytetty siksi aikaa, kun kävimme lomavarkaissa Tallinnassa.

Yhteistyössä Kotipizza ja Suomen Blogimedia

Ihmismeren toisessa päässä kohoaa jättimäinen lava, jossa laumallinen miehiä soittaa cowboyhatut päässä ja sukat munissa. Bassot jyskyttävät countrylla maustettua teknobiittiä, ja kymmeniätuhansia ihmisiä tanssii mutapelloksi muuttuneella festarialueella. Suoraan lavaa vastapäätä ja mutaisen ihmismeren toisella puolella on Kotipizzan myyntikoju, jossa minä laulan mukana Rednexin Cotton Eye Joeta ja nappaan uunista pizzalapiolla pannupizzoja lautasille niin nopeasti kuin vain ehdin. Kauppa nimittäin käy.

On juhannus vuonna 1996 ja Vaasan Vaskiluodossa vietetään Rantarockia. Minä olen 13-vuotias ja ehdin tuona juhannuksena nähdä lavalla Rednexin lisäksi muun muassa Pandoran, Pharaon, XL5:n, Movetronin, Captain Jackin ja Nylon Beatin. Hyppään myös benjihypyn, nukun uimapatjan päällä Hiacessa keskellä festarialuetta – ja myyn nälkäiselle ja sateen kylmettämälle festarikansalle satoja höyryävän kuumia pizzoja äitini ja isini Kotipizza-kojusta.

Minulla ja Kotipizzalla on pitkä yhteinen historia, ja tuona aikana sekä minä että Kotipizza olemme löytäneet oman tapamme tehdä asioita. En olisi voinut ajatella silloin yli 20 vuotta sitten, että vielä joskus kaivelen vanhoja albumeita esiin ja muistelen noita aikoja kirjoittaakseni niistä yhteistyöpostauksen blogiini. Hyvä kun silloin olin edes kuullut jostain internetistä!

Minun ja Kotipizzan suhde alkoi virallisesti vuonna 1993, kun isä ja äitini ryhtyivät Kotipizza- yrittäjiksi Vaasan Rewell Centter -kauppakeskukseen. Olen tehnyt läksyjä Kotipizzan takahuoneessa, piirrellyt käytettyihin pizzalaatikoihin ja syönyt perhepäivällisellä aika monta pizzaa. Pizzan tuoksu on minulle turvallinen lapsuudentuoksu.

Kotipizzassa olen myös päässyt duuninteon makuun. Alkuun tein vähemmän vastuullisia hommia – punnitsin tuotteita, laitoin pizzapullia kohoamaan, siivosin pöytiä, vein roskia ja täytin tiskikonetta. Sitten teininä aloin saada vastuuta: työskentelin kassalla, leivoin pizzaa ja tarjoilin.

Arvostan sitä, miten monelle nuorelle vanhempani ja muut Kotipizza-yrittäjät ympäri Suomen ovat tarjonneet vuosikymmenien ajan ponnahduslaudan työelämään. Minäkin kasvoin teiniksi yhdessä Kotipizzan nuorien työntekijöiden kanssa. Kun vanhempani ensimmäisenä Suomessa konseptoivat pizzalähettipalvelun, toi se kivoja juttuja teinilikan elämään – nuoria pizzalähettipoikia ja lopulta ikioman skootterin, kun yksi lähettiskoottereista jouti minulle menopeliksi.

Tahdoin ja sain tehdä Kotipizzassa satunnaisia vuoroja vielä silloinkin, kun olin jo vanhempien ulkopuolissa töissä lukion ohella. Aamuisin ennen avaamista siivosin ja jumputin streoista millenium-teknoa. Osaan edelleen Kotipizzan vanhan pizzalistan ulkoa – myös ruotsiksi, kaksikielisessä Vaasassa kun oltiin. Pizzan leipominen on kuin pyörällä ajaminen, kun sen kerran oppii, se jää takaraivoon. Kotibileissä on hauska hämmästyttää vieraita heittämällä pizzataikinaa leijana ilmaan. Pizzataikina kun tietenkin leivotaan käsin ja heitetään, eikä milloinkaan kaulita ja jätetä jauhoiseksi.

Nykyään vanhempieni vetämä Kotipizza on Laihialla. Moni asia on muuttunut niistä ajoista, jolloin tämänkin postauksen mustavalkoiset filmikuvat otettiin minusta ja isistäni lehtimainoksia varten. Tykkään siitä, miten noinkin iso ja valtakunnallinen ketju kuin Kotipizza haistelee etunenässä ruokatuulia, kuuntelee asiakkaitaan ja kokeilee rohkeasti uutta. He ovat esimerkki siitä, että isokin laiva kääntyy sukkelaan ja luovii nätisti aallokoissa, kun tiimi laivan sisällä on tarpeeksi motivoitunut ja pätevä.

Kotipizzan missio on ”tehdään maailmasta parempi paikka pizza kerrallaan”, ja se on hyvä missio se. Haastetta siitä ei kuitenkaan puutu. Tuolla kylillä kulkee paljon jengiä, joiden mielestä pizza kuuluu saada viidellä eurolla ja joiden mielestä ainut oikea täyte on liha, jonka alkuperällä ei ole mitään väliä. Mä arvostan isosti, että Kotipizza on lähtenyt arvotyöhön alalla, jossa monesti tavataan kilpailla vain hinnalla.

Itse kannatan kukkarollani mielelläni pienyrittäjiä, joiden takana on harmaata taloutta vastaan taisteleva ketju. Myös vahva panostus kotimaisiin raaka-aineisiin ja raaka-aineiden hankintaketjun avoimuus on poikkeuksellista. Luomuna listoilta löytyvät esimerkiksi kananmunat, joita Kotipizzan omasta tukusta saa ostettua vain luomutuotettuna. Vielä kun Kotipizzan pohjataikinapullille löytyisi taas tekijä Suomesta, sillä tällä hetkellä se tulee Hollannista. Pizza ei todellakaan ole mitään roskaruokaa, jos ainekset ovat kunnossa.

Äitini ja isini olivat aikoinaan 90-luvulla ensimmäiset tuulisähköön siirtyneet pikaruokayrittäjät Suomessa. Koko ketjunkin vastuullisuusajatuksia lukiessani tunnen olevani ylpeä kotipizzalainen – vaikka nykyään puenkin Kotipizzan essun ja huivin päälleni vain hämmästyttääkseni jälkikasvuani sillä, että äitikin osaa pyöräyttää pizzat kuin mummi ja paappa.

Tiedän olevani jäävi sanomaan, mutta Kotipizza on parasta pizzaa, mitä Suomesta saa. Antakaas, kun kerron miksi.

Olen ollut kasvissyöjä niin kauan, että en oikeastaan edes enää muista aikaa sitä ennen. Syön pizzaa harva se viikko, ja käyn myös muissa ravintoloissa kuin Kotipizzoissa. Vegetaristina arvostan, että Kotipizzassa tietää kysymättäkin vegetäytteiden olevan tuoreita aina kun mahdollista. Herkkusienet eivät ole tölkistä, eivätkä paprikat pakasteesta. Pizzan päälle saa rukolaa ja pohjan saa halutessaan ruiskuituisena ihan samaan hintaan. Ja valkosipuli on tuoretta, eikä mitään öljyssä lillutettua eltaantunutta kynsilaukkaa.

Tähän mennessä mun lempparipizza on ollut vegelankku– tulokas muutaman vuoden takaa. Siinä on kaikki niin kohdillaan, että tilaan sen sellaisenaan, mikä on aika saavutus pizzauunin lämmössä kasvaneelle. Yleensä kun olen niitä asiakkaita, jotka kyselevät paljon, tahtovat vaihdella täytteitä ja pizzan saapuessa pöytään kurkistavat pohjan alle tarkistaakseen senkin laadun. Vaadin pizzojeni tekijöitä saman kuin vaadin itseltäni ravintolatyöntekijänä. Vegelankku on kaikkineen toimiva kokonaisuus.

Mutta nyt on kuulkaa jotain vielä vegelankkua mullistavampaa tarjolla. Sellaista, mistä on pöhisty hipsterikasvissyöjien Instagram-tileillä ja sipsikaljavegaanien Facebook-ryhmässä. Kotipizzasta saa nykyään vegaanijuustoa! Tätä uutuutta on valmisteltu kauan, ja minäkin olen saanut olla matkan varrella auttamassa makunystyröineni. Lopputuloksesta olen niin ylpeä!

Kotipizzan listoille tuli nyt marraskuun alussa kaksi vegaanista pizzaa, Härkis burgerpizza ja Härkis Kotzone, joissa vegaanista juustoa on. Vegaanijuuston voi kuitenkin valita lehmänmaitojuuston tilalle myös mihin tahansa muuhun pizzaan ilman lisäveloitusta. Hurraa, mahtava edistysaskel! Lihattoman lokakuun aikana Kotipizzoissa myytiin 16 prosenttia enemmän vegepizzoja syyskuuhun verrattuna, ja mielenkiinnolla odotan, miten vegaanijuusto ja uudet vegaanipizzat näkyvät myynneissä.

On ollut hienoa kasvaa aikuiseksi yhdessä Kotipizzan kanssa. Matkan varrella ollaan opittu, kokeiltu ja haettu suuntaa. Musta tuntuu, että nyt ollaan molemmat siinä iässä, että ollaan paikkamme löydetty. Paikoilleen ei silti missään nimessä olla kangistuttu, vaan kuljemme omaa tietämme ja ollaan persoja seikkailuille ja uusille kokemuksille.

Festivaaleistakaan minä tai Kotipizza ei olla kahdenkymmenen vuoden aikana luovuttu. Ja tiedättekö mitä? Ensi vuonna me päästään taas festaroimaan yhdessä. Vanhempani tulevat pitämään vuoden 2017 Provinsissa Kotipizzan ravintolaa ja pyysivät minua mukaan myyjäksi. Sanoiko joku festarit, pizza ja työnteoksi naamioitu hauskanpito? Todellakin minä ja kuuma sekä herkku festariheilani Kotipizza ollaan mukana.

Ps. Lähiömutsin Instagrammista löytyy arvonta, jossa voi voittaa lahjakortteja Kotipizzaan!

Parisänkyasioissa on tullut aika nousta seuraavalle tasolle. Me olemme miehen kanssa nukkuneet viime vuodet tatamien päälle levitetyllä futonilla, mutta nyt olisi aikomuksena nousta maanrajasta ylemmäs, ihan oikeiden sängynjalkojen päälle nukkumaan.

Sänkyratkaisumme on ollut enemmänkin käytännön sanelema. Lattialla olevasta sängystä eivät vauvat, taaperot ja lapset ole päässet putoilemaan, eivät ainakaan kovin korkealta. Sinne on lasten ollut myös kiivetä meidän aikuisten väliin kesken yön. En jaksa olla nostelemassa lapsia kesken unieni yhtään ylimääräistä, joten sänkyvaeltajat saavat hoitaa sen homman ihan itse mahdollisuuksien mukaan.

Lattialla oleva patja on ollut myös nätti ja mukavalla tavalla Japaniin kumartava. Kotimme värikylläisyyden keskellä se on ollut askeettisuudessaan kiva vastakohta, mikä on kiinnittänyt ihmisten huomion. Saan yllättävän paljon kyselyitä meidän sängystä ja futonilla nukkumisesta, vaikka en niistä ole sen kummemmin Lähiömutsissa puhunutkaan. Tähän on tulossa parin postauksen verran muutosta, mutta niihin myöhemmin. Nyt pitäisi löytää sänky sen futonin ympärille.

Mulla oli ollut mielessä kevytrakenteinen ja massiivikoivusta nikkaroitu sänky, jossa olisi hyvä sekoitus Japania, modernia viisikymmentälukua ja skandinaavisuutta. Jalat olisivat niin korkeat, että makuuhuoneesta tulisi mukavan ilmava ja että sängyn alta olisi helppo siivota. Valmistajan olisi hyvä olla suomalainen, ja mietin sänkyä myös käytettynä.

Juuri oikean sängyn löytäminen olikin odotettua vaikeampi tehtävä. Vähän kuin etsisi täydellistä mustaa t-paitaa – sellaista ei löydy, ei ainakaan kiireessä. Kiire meillä ei sängyn kanssa onneksi ole, sillä voidaan vallan hyvin pötkötellä unillamme lattiarajassa kunnes täydellinen unikumppani löytyy.

Sain kuulla tietävämmiltä, että sängynrunkoja on hankala löytää, sillä niitä ei oikein ole enää järkeä valmistaa. Jengi kun tapaa nykyään ostaa sängynsä runkopatjoina. Silloin ei tarvita erillistä sänkyä, vaan korkeintaan joku päätylauta, jos siltä tuntuu. Ja totta tosiaan, niinhän minäkin nukuin nuoruuteni runkopatjalla. Lopulta sillä samalla patjalla nukkui myös poikaystäväni, jonka kanssa tuo runkosänky kannettiin ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Sillä samalla me nukuimme, kunnes ostimme tuon futonpatjan, jolla nytkin nukumme, poikkikseni ja minä.

Päädyin hakemaan inspiraatiota sieltä, mistä aina: Pinterestistä. Köykäiseksi jäi sato sieltäkin parin illan selaamisen jäljiltäkin. Mutta huomasin ihmeekseni pinnaavani myös vanhoja rautasänkyjä. Ne ovat niin kaukana alkuperäisestä ajatuksestani kuin olla ja voi! Vai ovatko sittenkään? Viisikymmenlukua noissakin on, vaikka ovatkin ihan eri tyyliä. Lisäksi sellainen repaleinen ja rönsyilevä Sookie Stackhouse -romantiikka on vedonnut muhun aina. Mieskään ei heti tyrmännyt ajatusta. En vain ole ihan varma, miten futonpatja tuollaisella käyttäytyy.

Mitä sanoo Lähiömutsin arvovaltainen lukijaraati? Lähdenkö metsästämään kotimaista, keveää ja massiivikoivuista skandisänkyä vaiko vuosikymmenien jo vähän ruostuttamaa rautasänkyä, jossa unet olisivat eittämättä kuin suoraan saduista? Ihan erilaisia sänkyjä molemmat, mutta luulisin nukkuvani molemmissa makoisasti.

Inspiraatiokuvat lainattu Pinterestistä, tarkemmat speksit Lähiömutsin tilillä.

Postauskalenterissa oli tällä päivälle suunnitteilla kirjoitus, jonka työnimi oli ”mikäs nyt on, kun ei vituta yhtään”. Aamulla heräsin uuden aikakauden alussa olevaan maailmaan, ja ajattelin, että tuntuisi kornilta kirjoittaa postaus tuolla ajatuksella juuri tänään.

Yhden maailman vaikutusvaltaisimman valtion johtoon valittiin seksistinen ja rasistinen öykkäröijä. Ei minua vituta, mutta tunneskaala on päivän edessä edennyt järkytyksen ja ahdistuksen kautta hämmennykseen. Ajatukset asiasta ovat ainakin vielä niin jäsentymättömiä, että en tiedä, mitä järkevää, lohduttavaa tai uutta näkökulmaa tarjoavaa asiasta kirjoittaisin.

Siksi kirjoitan nyt siitä, mistä alunperinkin oli ajatus: onnesta, kauneudesta, kiitollisuudesta ja pienistä iloista. Juuri nyt niitä asioita tarvitaan maailmaan.

Nimittäin tämä marraskuu tässä. Meneillään oleva kuukausi on ollut minulle yleensä se vaikein. Pimeä ajanjakso kauniin syksyn jälkeen ja ennen joulun iloa ja rauhaa. Kiusankappale, joka on heitetty tuohon, kun ei oikein muutakaan sijoituspaikkaa ole keksitty. Pitkä ja mutatahmainen kuukausi, jonka keskellä väsymys tuntuu yhtä syvältä kuin pimeys ympärillä. Lapsiperheessä marraskuinen kurahoususavotta tuntuu loputtomalta ja saa pohtimaan, onko tässä pohjolassa asumisessa mitään järkeä.

Paitsi tänä vuonna. Marraskuun alussa Helsinkiin satoi ensilumi. Sellainen pieni ja kevyt hönkäys, joka sykähdytti, mutta ei saanut marraskuun pessimistiksi kyllästämää mieltäni iloon. Siinähän sataa, kunnes pian sulaa ruskeaksi loskaksi, ajattelin. Marraskuu päätti kuitenkin näyttää, että kyllä siitäkin ihan päteväksi kuukaudeksi on.

Se pinnisti ja ponnisti synnyttäen Uudenmaan kohdille sääilmiön, jollaisena aikuisiällä yleensä muistetaan lapsuuden talvet. Lunta on tupruttanut niin paljon, että se on kerääntynyt ikkunanpieliä myöten kinoksiksi. Parvekkeen havukasvit saivat päälleen lumihatut ennen kuin ehdin ne edes istuttaa ruukkuihinsa.

En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaisen siirtymän talveen. Kauniin ja kirpeän syksyn sekä tämän pehmeän ja valoisan lumen välissä oli vain pari kurahaalaripäivää. Ihan kuin marraskuun yli olisi hypätty, vaikka ehtiihän se viheliäinen toki vielä tehdä paluun oikealla luonteellaan. Mutta ei ajatella sitä nyt. Ajatellaan tätä pehmeää postikorttimaisemaa tässä.

Tänä vuonna Helsingin marraskuussa olen kiskonut ilosta kujertavia lapsia pulkalla päiväkotiin ja kuunnellun lumoutuneena perintölapikkaiden alla narskuvaa lunta. Olen antanut itseni höpsähtää jouluun kunnolla etukenossa. Sytytän kynttilöitä ikkunoille ja ostan glögipulloja niiden kauniiden etikettien perusteella. Koti on kuin turvapesä, joka on ympäröity lumivallein kaikelta maailman pahalta.

Lämmittelen villavilttien alla tuplavillasukat jalassa ja ymmärrän, miksi kotitalomme alkuperäiset ja niin kauniit ikkunat on tosiaan syytä vaihtaa ensi vuoden ikkunaremontissa. Olen syönyt pipareita ja miettinyt, mikä määrä tunnelmavaloja on just alle överin. Joulurauha tuntuu kietoutuneen pehmeänä ympärillä jo marraskuussa.

Tällaisen marraskuun minä hyväksyn. Miten paljon onnea, punaisia hymyposkia ja iltaisin pulkkamäkeen unohtuneita arkikiireitä voikaan lumi tuoda mukanaan.

Yhteistyössä Hakola ja Suomen Blogimedia

Sohva oli ainut valmis paikka kodissamme, kun muutimme uuteen osoitteeseen pari kuukautta sitten. Ympärillä oli maaliämpäreitä, muuttolaatikoita, parkettihiomakonetta ja kasoittain jalkalistoja, mutta sohva oli paikallaan. Se tuntui lohdulliselta ja turvalliselta. Meillä on tämä pesä tässä, kyllä tämä kaikki tässä ympärilläkin kodiksi pian muuttuu.

On mielenkiintoista, miten omalta sohva heti tuntui, vaikka se onkin ihan uusi ja tähän kotiin hankittu. Saimme Lazy-divaanisohvan osana yhteistyötä Hakolan kanssa, ja ehkä siitä se kodikkuus osittain johtuukin. Sohvamme on tehty kotikonnuillani Pohjanmaalla, jossa Hakola valmistaa jo kolmannessa polvessa sohvia ja muita huonekaluja. Muistattekin ehkä, kun alkusyksystä kerroin tarinan paapasta, isästä ja tyttärestä, joille puu on muovailuvahaa? Nyt heidän käsissään muovautui meille uusi sohva.

Vanha sohvamme (näkyy esimerkiksi tässä postauksessa) olisi ollut vielä yli kymmenen vuoden kanssaelämisenkin jälkeen vallan hyvä sohva, mutta vuosien aikana tarpeet ovat muuttuneet. Siinä mahtui makoilemaan lusikka-asennossa poikkiksen kanssa, mutta ei enää, kun poikkiksen lisäksi perheeseen kuuluu myös kaksi pikkutyyppiä. Vanha sohva oli myös niin muhkea, että se olisi uudessa kodissa tukkinut kulun parvekkeelle, johon aukeaa ovi ihan sohvanurkkauksen vierestä. Onneksi sohvalle löytyi uusi koti, jossa se palvelkoon vielä monta hyvää vuotta.

Uusi sohva kannettiin siis suoraan uuteen kotiimme. Se näyttää ihan siltä kuin olisi tehty meille, ja itse asiassa sitä se onkin. Sohva tehtiin mittatilaustyönä just meidän kotiin, jotta se istahtaa nätisti juuri tuohon paikalleen ja että siinä samalla on maksimoitu kaikki käytössä oleva lököilytila koko perheelle. Mutta tiedättekö mitä! Se koettiin Hakolalla niin näppärän kokoiseksi muihinkin koteihin, että sellainen on nyt vakiomallina myös Hakolan nettikaupassa. Muita Lazy-malleja on 3-istuttava sohva ja kulmadivaani.

Pituutta meidän sohvalla on 224 cm, ja divaaniosalla on mittaa 160 cm. Meidän sohvan divaaniosa on vasemmalla puolella, mutta sen saa tokkiinsa myös oikeakätisenä. Sohvan jaloiksi me valittiin kotoisat ja 50-lukua henkivät puujalat, mutta sohvan saa myös metallijaloilla. Meillä on kotona niin rehevästi värejä, että valittiin sohvan kankaaksi vaaleanharmaata. Lazy-sohvaa saa kuitenkin esimerkiksi vaaleanpunaisena tai petroolin sävyissä. Lisäspeksejä sohvasta löytyy täältä.

Me oltiin ennen Hakolaan päätymistä etsitty kauan 50-lukulaista sohvaa, mutta jouduttiin sitten toteamaan realiteetit. Sirot fiftarisohvat eivät vain ole tehty kaltaisillemme hongankolistelijoille. Vintagesohvia koeistuessa tuli fiilis, että on jättiläinen istumassa nukketalon sohvalla. Hakolan Lazyssä on kuitenkin mun silmääni mukavasti fiftarihenkeä, mutta normaalia syvempi istuinosa tuomassa hyvät puitteet löhöilylle. Se on elegantin siro, ja korkeat jalat luovat ilmavuutta ja menneiden vuosikymmenten henkeä, mutta myös helpottavat siivousta. Edellisessä sohvassa imurin suulake ei mahtunut sohvan alle, ja sen kyllä huomasi sohvan alla asuvista popcorneista, hiuspinneistä ja pölymöröistä.

Mikä tärkeintä, sohvalle mahtuu pötköttelemään koko perhe. Mä vähän mietin tuota divaaniosaa, sillä divaanittomat sohvat ovat yleensä mun silmiini nätimpiä. Mutta just tuo jatkopötkäle tekee tästä sohvan, jossa voidaan köllötellä mukavasti koko sakilla. Sen on huomannut ihan konkreettisesti siitä, että vietetään sohvalla nykyään paljon enemmän aikaa kuin ennen. Koko perheen leffaillat ovat lisääntyneet 90 prosenttia sohvan ansiosta. Sohvan pehmeys vetää puoleensa, ja mä monesti jossain vaiheessa työpäivää hakeudun sohvan kulmalle kirjoittamaan. Esikoinen on nukkunut siinä jo useamman päiväunet, mikä on paljon lapselta, joka ei todellakaan nuku päiväunia.

Sohvan pitäisi kestää käytössä vuosikymmenet, sillä se on taidonnäyte suomalaisilta puusepiltä ja muilta käsityöläisiltä. Lazyn runko on massiivipuuta ja vaneria, eikä Hakolan muissakaan huonekaluissa koskaan käytetä lastulevyä. Sohvien rungot tulevat paikallisilta puusepiltä, kuten Paavo Kankaalta, jolla on ollut Jurvassa on pieni verstas jo pikkupojasta lähtien. Paavolle puun muotoilun opetti hänen isänsä, joka aikoinaan myös teki Hakolalle runkoja. Kun monissa yrityksissä tuotantoa on siirretty ulkomaille, tällaiset tarinat ansaitsevat paikkansa huipulla.

Muutenkin sohva on niin kotimainen kuin vain voi olla. Istuintyynyjen vanut hankitaan kankaanpääläisestä Ewona Finland Oy:stä ja vaahtomuovit ähtäriläisestä Vevia Finlandista. Hakolan sohvien selkätyynyjen sisätyynyt valmistetaan Jalasjärvellä Lennolilla. Lennol käyttää tyynyissä täytteenä ECOsoft -kierrepolyesterivanua, joka on pääasiassa pet-muovipulloista valmistettua kierrätyskuitua. Lazyn selkätyynyihin on käytetty sekoitustäytettä, joka koostuu polyesterivanun, hyöhenen sekä untuvan sekoiteesta. Vegaanille Lazy ei siis sovellu. Höyhenet ovat sertifioitua ankanhöyhentä, eli niitä ei ole otettu eläviltä linnuilta.

Hakolan sohvissa ainoastaan kankaat tulevat ulkomailta, suurin osa Belgiasta, ja nuo meidän sohvan kankaat ovat erinomaiset etenkin lapsiperheeseen tai muuhun kotiin, jossa sattuu ja tapahtuu.

Sohvan kankaat voi irrottaa pesua varten ihan runkokankaita myöten, ja vesipestä ne voi omassa kotikoneessa. Tämä on tullut todettua hyväksi asiaksi jo parissa kuukaudessa, sillä kankaista on meillä päädytty pesemään toisella kerralla verta ja toisella pissaa. Että terkkuja perheestä, hyvin lähti nekin eritteet irti ja sohva on taas kuin pränikkä! Sohvan kankaat ovat pestävyyden lisäksi myös kudottu niin, että ne ovat itsessään likaahylkiviä. Ja mistä isot pisteet, kangas on antibakteerinen eikä siihen ole lisätty kemiallisia jälkikäsittelyaineita. Se on mulle tärkeä juttu, sillä sohvalla löhöilevät perheen pienimmätkin, ja monesti iho on suoraan kosketuksessa sohvakankaisiin.

Lazy-sohva on meillä kodin kunniapaikalla, sillä siitä voi seurailla sekä ruokailutilan että keittiön elämää. Se on sopivasti lastenhuoneen vieressä, joten sitä voi pitää silmällä myös lastenkammarin menoa. Parasta on, että sohvanäkymä tulee ensimmäisenä vastaan, kun aukaisee ulko-oven. Joka kerta kotiin saapuessa vastaan tulee tuo pehmeys, kauneus ja kodikkuus! Sohva on niin kertakaikkisen ihana, että sen sylissä ihan hykerryttää onnesta.

Ps. Sain kun sainkin ruinattua teille käyttöönne alekoodin, jota jo viime Hakola-postauksen aikaan pyytelitte. Koodilla lähiömutsi saa 15 prosentin alennuksen kaikista Hakolan verkkokaupassa olevista Lazy-malleista, joita ovat tämän meidän divaanisohvan lisäksi 3-istuttava sohva sekä kulmadivaani. Sohvista löydät lisätiedot täältä. Koodi on voimassa tämän kuun loppuun, 30. marraskuuta asti.

Tiedätte varmaan ne elokuvien epäonnistuneet otokset, joita silloin tällöin sujautetaan elokuvien tekijätekstien jälkeen katsojien viihdyttämiseksi. Ne ovat mun puolisalainen – ja nyt tämän jälkeen julkinen – paheeni. Rakastan niitä!

Tässä teille sitä samaa nannaa tarjoiltuna blogigenrestä. Tyrskähtelen joka kerta vähän kahvia nenästä, kun katson näitä.

Yhtä blogipostausta varten bloggaajat ottavat tai otattavat kymmeniä ja jopa satoja kuvia. En tiedä, jos jotkut vahvasti kuva edellä menevät blogit valitsevat postauksensa kuvat jopa määrältään nelinumeroisten otosten joukosta. Mulla kuvamäärä vaihtelee postauksesta riippuen kymmenistä aina sinne satoihin. Matkapostauksia varten kuvia voi olla useampia satoja. Niistä valkkaan itse postaukseen aiheesta ja postauksen pituudesta riippuen noin 6–20 kuvaa. Paljon jää siis ulkopuolelle.

Huomasin vanhoja paperikuva-albumeita selatessani, että olen liimannut muistoja pursuavien kuvakollaasien joukkoon ihan jokaisen kuvan. Kun filmirullalle mahtui 24 tai 36 kuvaa, jokainen tallennettin albumin väliin. Nekin, jotka olivat vähän tärähtäneitä ja joissa itsellä tai kaverilla oli ihan pöljä ilme.

Sellaisia kuvia ei enää oikein näy, ja huomasin vähän kaipaavani sitä filmikameroiden aikaa, kun kuvat napattiin pokkarikameralla ja saletisti salama räiskyen.

Välillä mietin, minkälainen mielikuva mulle itselleni ja teillekin minusta muodostuu, kun voin valita sen edustavimman otoksen ja jättää pois sen, kun unohdin vetää vatsaa sisään tai pälätin taas kesken kuvausten niin että näytän ripuloivalta. Siksi päätin huonojen kuvien deletoimisen sijaan alkaa kerätä niistä ne karsealla tavalla hauskimmat talteen. Muistutuksena todellisuuden toisesta puolesta sekä teille että itselleni, mutta myös ihan puhtaana huvina.

Sillä ovathan nämä nyt ihan hulvattomia! Hauskaa viikonloppua, ihanat!

Joskus on viikonloppuja, jotka tuntuvat viikolta. Miehen työviikonloppuun yhdistetyn ripulioksennustaudin aikana etenkin, mutta nyt sain kokea sen toisenlaisen viikon kestävän viikonlopun. Kuluneeseen kolmeen päivään on mahtunut niin paljon, että ihan hengästyttää – ja kieltämättä vähän väsyttää.

On juhlittu ystäviä, uusia tuttavuuksia, blogeja ja isejä. On matkustettu Turkuun, nukuttu keittiönlattialle pedatulla siskonpedillä, tanssittu samettimekon selkämys hikeen, valvottu syntisen myöhään, lojuttu kahdella brunssilla, tehty luovia ginidrinkkejä, mopattu lattiaa niin että sydän on pettää, voitettu palkintoja sarjan ainoana ehdokkaana, kävelty pitkin lumista Aurajoenrantaa, siivottu kakkaa kaikista mahdollisista paikoista, hermoromahdeltu kaikkialle levittäytyvästä kakasta, saunottu, vietetty leffailtaa, laskettu pulkkamäkeä kaveriperheen kanssa ja ihan vain meidän sakilla, pesty sohvanpäällisiä, syöty liikaa kakkua, rakennettu lumilyhty ja pakattu laukku, vaikka entistäkään ei ole vielä kunnolla ehtinyt purkaa.

Tästä kaikesta riittää älynväläyksiä postauksiksi asti, vaikka huonosti käyttäytyvänä bloggaajana en tainnut ottaa itse järjestelmäkameralla tänä viikonloppuna kuin kaksi kuvaa – ja nekin ovat blogin sijaan kotialbumeihin päätyviä.

Ensi viikonloppua en vielä kykene edes ajatella, mutta Riikka Lasten PR:stä ja Riikan blogista heitti erinomaisen koko perheen menovinkin ensi lauantaille täällä Helsingissä. Tiedoksi siis teille, jotka jo kykenette aivotyöskentelyyn ensi viikon almanakkaa tuijotellessanne: Lastentori-tapahtuma järjestetään taas. Tekemiskattaus näyttäisi olevan lupaava, joten jos suinkin vain ehditään, minäkin pakkaan sakkini bussiin ja hurautan Alppilaan.

Isänpäivänä kävi sääliksi tuota lasteni isää. Hän oli ollut yön töissä ja pääsi nukkumaan samaan aikaan, kun me muut aamulla harjailimme hampaitamme. Ei siis ollut kakkuaamiaista, vaan eteisen lattialla vaihdetut halit ja päiväkodissa askarrellut suloiset lahjat sekä kortit (kiitos maailmankaikkeus päiväkodista, sillä jokainen norsua pienempi metatyö ja korttiaskartelupaja on päässyt itseltäni unohtumaan tässä remonttielämänvaiheessa).

Onneksi mies ei toivonut lahjaksi hyviä yöunia, sillä niitä en onnistunut järjestämään. Sen sijaan onnistuin kasaamaan samaan aamupäivään kaksitoista hermoromahdusta ja kiljuvat lapset. Piti kyllä mennä ulos, mutta kaikelta hermoromahtelulta ja kiljumiselta ei ehditty. Parin tunnin katkonaisten yöunien jälkeen mies heräsi hiukset söpösti pörröllä, mutta ei sanallakaan vihjannut, että vähän huonosti tuli uni silmään.

Olin varannut pöydän päivän viimeiselle brunssikattaukselle, ja olin salaa mielissäni, ettei keittiöttömässä kodissa voinut oikein miettiä edes muuta vaihtoehtoa. Perjantain juhlissa hankittu krapulan pentele oli jäänyt roikkumaan reppuselkään vielä sunnuntainkin puolelle. Väsytti, mutta tuskin yhtä paljon kuin päivänsankaria.

Brunssi oli hyvä, ja kahvipannun vapaa kaato teki hyvää perheen molemmille vanhemmille. Ja onneksi lähdimme lasten toiveesta illaksi pulkkamäkeen, vaikka olin varma, että kuolen kesken mäenlaskun olotiloihini. Ulkoilma ja pulkkamäen aiheuttamat naurunräkätykset korjasivat fiilistä. Kuten niin monta kertaa on tullut aikaisemminkin todettua, aina kannattaa lähteä pihalle.

Teimme lumilyhdyn ja sytytimme kynttilän palamaan sen sisälle. Lasten mielestä se oli taianomaista. Vielä iltapesujenkin jälkeen he halusivat kiivetä ikkunalaudalle katselemaan pihan pimeydessä hehkuvaa lumilyhtyä.

Onneksi mulla on tämä mun tiimi tässä, vaikka sisäinen juhlajärjestelijäni on vähän hukassa tällä hetkellä. He osaavat nähdä niiden oikeasti merkitykselliset pienet asiat, kun minä keskityn välillä vähän liikaa siihen, että on kivat servietit.

Postaus sisältää saatuja tuotteita

Lapset saivat muutossa ikioman huoneen ja ikiomassa huoneessa olevan ikioman vaatekaapiston. Jättimäinen kaapisto on 50-luvulla rakennetun kodin alkuperäisvarustusta, eikä sille oltu tehty ulkopinnan maalausta kummempaa kuluneiden vuosikymmenien aikana. Onneksi, sillä ihan hyvin joku olisi voinut mennä korvaamaan sen natisevalla ja huojuvalla lastulevykaapilla.

Alkuperäinen kaapisto on paikoilleen rakennettu, jämäkkä ja täyspuinen. Se on kaapin sijaan enemmänkin jättimäinen komero, mutta koostaan huolimatta istuu paikoilleen nätisti ja itsestään turhaa mölyä pitämättä. Sen ovikahvat ovat niin söpöt, että jos joskus muutamme tästä kodista pois, otan kahvat mukaani tai vannotan ostajia rakastamaan niitä yhtä paljon kuin minä.

Sisäpuolelta kaapistot kaipasivat kuitenkin freesausta ja toimivuuden päivittämistä. Käsittelemättömään puupintaan oli vuosikymmenten mittaan tarttunut tunkkainen haju ja lasten vaatekaapiksi suunniteltu tuplaovinen kaappi kätki sisäänsä vain yhden pitkän vaatetangon sekä hattuhyllyn. Ei siis mikään näppärin vaatesäilytystila etenkään kaksi- ja neljävuotiaille.

Viereinen pienempi kaappi taasen oli varattuna liinavaatekaapiksi ja periaatteessa sen alkuperäiset syvät hyllyt olisivat toimineet siinä tarkoituksessa ihan ookoosti. Hyllyjä olisi vain pitänyt lisätä, sillä nyt niitä oli vain muutama koko kaapissa. Oli miten oli, kaapin peräosat olisivat joka tapauksessa jääneet käyttämättä tai sitten sinne olisi tungettu jotain, minkä ulos saamiseksi olisi aina ensin pitänyt purkaa eteen viikatut liinavaatteet pois alta.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli rakentaa lasten vaatekaappi samalla periaatteella kuin teimme edellisessä kodissa esikoiselle vaatekaapin liinavaatekaapin alaosaan. Ajattelimme siis porata vaatetangon kiinni kaapin alaosaan, josta vaatteiden pläräämisestä pitävät lapset saisivat valittua helposti vaatteensa ilman vaatepinkkojen mylläämistä. Oli kuitenkin onni, että eteisestä alkanut oravannahkayhteistyö Elfan kanssa eteni vaatehuoneen kautta lopulta lastenhuoneen vaatekaapistolle.

Niinpä kaapistojen sisäpintojen maalauksen jälkeen kaappien sisälmykset laitettiin uusiksi Elfan säilytyskalusteilla. Me saimme Elfan osat näkyvyyttä vastaan, mutta vaatekaapiston ja liinavaatekaapin kokonaisuuden hinta olisi muuten ollut 1218 euroa. Elfan ansiosta ainoastaan kantokisko porattiin seinään, sillä kaikki loput osat kiinnitettiin kantokiskossa roikkuviin riippukiskoihin. Näin kaikki osat ovat siirreltävissä ja muokattavissa tilanteen ja tarpeen mukaan. Se on hyvä, sillä todennäköisesti tulevaisuudessa vaatekaapissa säilytetään minun ja miehen vaatteita, jolloin kaapin järjestys ei ihan tuollaisenaan enää toimisi.

Kaapisto on ihan huikentelevan kokoinen lasten entisiin vaatesäilytysratkaisuihin verrattuna. Esikoisella oli tosiaan varattuna liinavaatekaapin kaksi alimmaista hyllyä ja kuopuksen vaatteet olivat eteisen lipaston yhdessä laatikossa. Paljon pienempäänkin tilaan vaatteet siis menisivät, mutta ei käy kieltäminen, etteikö tällainen väljyys olisi ihan pökerryttävän ihanaa.

Esikoisen lähes kaikki vaatteet – pitkähihaiset, t-paidat, hupparit, neuletakit, hellemekot, pitkähihaiset mekot, lyhythihaiset mekot, hameet ja tunikat – roikkuvat henkareissa ylärekissä. Voin kertoa, että vaatteiden omistaja rakastaa tätä järjestelyä. Ihan turha ehdottaa, että laitettaisiinko vaikka ne kaikista kesäisimmät vaatteet pois nyt pakkasten ajaksi. Hän nauttii, kun ne ovat kaikki siinä esillä ja ihasteltavana.

Kuopuksen paidat, hupparit ja neuletakit ovat sitten alarekillä. Hänelle sopi, että sain viikkailla suurimman osan t-paidoista ja kesävermeistä sivuun nyt talven ajaksi. Kuopus ei tähän mennessä ole juuri päässyt vaikuttamaan vaatteisiinsa – eikä tosin ole sitä osannut kaivatakaan – mutta on nyt niin riemuissaan kuin kaksivuotias vain voi siitä, että voi helposti itse valkata kaapista vaatteet, jotka tahtoo päälleen laittaa.

Alusvaatteet, sukat, sukkahousut, legginssit, housut sekä yövaatteet ovat tallessa korihyllykössä. Nuo matalammat korit eivät sovellu ollenkaan meidän vaatesäilytystapaamme, joten nyt jos voisin valita, ottaisin niiden tilalle yhden isomman korin. En oikein tiedä, mitä ja miten pikkukoreissa säilyttäisi mitään vaatetta järkevästi. Nyt yhdessä on lasten yövaatteet, mikä täyttää koko korin. Ei kovin kustannustehokasta. Toisesta nousevat yli pikkulaatikot, jossa säilytetään sukkia ja alusvaatteita. Ehkä matalat korit voisivat olla hyviä vaikka koruille ja vöille. Tai esimerkiksi leluille, sillä kaapistossa olisi vallan hyvin tilaa säilyttää myös leluja, jos tarvetta olisi.

Aivan kaapiston ylähyllyllä on viikattuna lasten villapaidat sekä esikoisen tanssimekot. Siellä on myös paljon tyhjää tilaa, mikä saa edelleen hämilleen, vaikka olemme tätä nelihuoneista kotia remontoineet ja laittaneet nyt pian neljä kuukautta. Tämä kaikki tila, vain meille!

Erinomainen lisä kaapistoihin olivat oviin porattavat naulakot ja korit. Toisella puolella on esikoisen omat ja toisella kuopuksen. Niihin valkataan iltaisin valmiiksi seuraavan päivän vaatteet ja korut, ja naulakoissa voi säilyttää myös reppuja puolipitoja vaatteita. Korissa on hyvä paikka käytössä oleville yövaatteille.

Liinavaatekaapin puolella mut yllätti, että lopulta petivaatteemme sekä pyyhkeemme täyttivät koko kaapin, vaikka nyt setistä puuttuvat kokonaan pinnasänkykokoiset lakanat kuopuksen siirtyessä nukkumaan junnukokoisiin lakanoihin. Perinteisille hyllyille olisi siis mahtunut paremmin tunkemaan lakanaa, kuten vanhassa liinavaatekaapissamme. Toisaalta pidän siitä, että nyt saan vedettyä koko hyllyllisen ulos tutkittavaksi ilman, että tarvitsee tyhjentää edestä ensin pois pyyhemuuria.

Korihyllyjen kanssa liinavaatekaapin sivulle jäi myös loistava rakonen silitysraudalle, askartelualustoille ja isolle kaavapaperirullalle. Korijonon alimmaiseksi mahtui myös isompi kori, jossa puhtaat mutta silittämättömät pyykit odottavat silitysraudan alle pääsemistä. Edellisessä kodissa tuo ns. puhtaanpyykinkori sijaitsi erillisenä rottinkikorina makuuhuoneemme nurkassa, joten on mukava saada sekin ovien taa jemmaan.

Oijoijoi. Järjestelijä- ja viikkailijamuija suorastaan kehrää.

Loma yhtenä pötkönä vai useana pätkänä?

Itkettävän ihana hemmottelupäivä aasialaisessa Namina-hoitolassa

Lasten 50-luvun karkkikerrossänky

Kotibileet ekaa ja vikaa kertaa

Keittiöremonttisuunnitelma

Modernia, skandinaavista ja kodikasta viisikymmentälukua

Miksi tahdon kasvattaa lapseni kaupungissa?

Haahuilua Hampurissa - eli matka, joka olisi pitänyt suunnitellaparemmin

Lasten siirtyminen nukkumaan omaan huoneeseensa

Kraanat auki! – arjen tahmaista tarttumapintaa

Ikioma työhuone

Lomavarkaissa Tallinnassa

Kotipizza ja minä – rakkaussuhde, joka roihahti juhannusfestareilla vuonna ysikuus

Aikuisten sänky pikkulapsiajan jälkeen

Helsinki marraskuussa 2016

Hakola Lazy – meidän uusi sohva + alekoodi

Ne epäonnistuneet blogikuvat

Sekopäisen mahtava viikonloppu

Isänpäivä ilman kivoja serviettejä

Sisälmykset uusiksi – lastenhuoneen vanhan vaatekaapiston päivitys

Latest Images

Tikkurila Festivaalia vietettiin aurinkoisessa säässä lähes 24 000 juhlijan...

Tikkurila Festivaalia vietettiin aurinkoisessa säässä lähes 24 000 juhlijan...

Tammerfest juhlittiin historiallisen helteisessä säässä – yleisöä 25 000!